Lopetin täydellisyyden tavoittelun – olen onnellisempi kuin koskaan

Olen aina ollut kapinoitsija. Olen ajatellut, että paskat muiden mielipiteistä, en välitä niistä. Mutta vasta nyt, 32-vuotiaana ymmärsin, että olinkin ihan oikeasti koko elämäni välittänyt tasan tarkkaan vain siitä mitä muut ajattelee. Jotenkin alitajuisesti, itse sitä ymmärtämättä. Ehkä opin isältä kotoa sen, että ulospäin pitää näyttää, että kaikki on hyvin ja että rahaa on, vaikka ei aina olisikaan. En pitänyt siitä ominaisuudesta isässä, mutta silti se taisi periytyä minullekin. Niinhän sitä sanotaan, että alamme vähitellen huomaamaan itsessämme vanhempiemme ominaisuuksia, mitä vanhemmaksi tulee. No, joka tapauksessa siis, huomasin että välitän ihan liikaa muiden mielipiteistä ja se on jo vuosia aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta. En syytä kaikesta muita, mutta ainakin meidän suvussa on ollut niin, että poikia on pidetty enemmän arvossa kuin tyttöjä. Kun viimeksi näin edesmenneen isäni äidin, hän kysyi minulta: ”Missäs töissä sinä olet, kun nuo sinun veljesi ovat tuommoisissa kunnollisissa miesten töissä?”. Sappeni kiehui, mutta hillitsin itseni ja vastasin asiallisesti, että olen lääkealalla assistenttina. Piste. Teki mieleni kommentoida hiukan muutakin, mutta ehkä sitten olisin tuntenut huonompaa omaatuntoa nyt, kun mummoni on jo haudan levossa. Joka tapauksessa, tuntui että sain tehdä tuhat kertaa enemmän töitä, jotta minut olisi edes joskus nostettu edes pienella jalustalle.

En ole itse koskaan pitänyt asiallisena kytätä muita ihmisiä ja puuttua heidän asioihinsa, ja olen odottanut sitä muiltakin. Turhaan. Olen kuullut kommentteja, kuinka tyhmää on ollut ottaa kielikoru, tatuointi, kulmakoru. Minulta on kysytty moneen kertaan, miksi minulla ei ole vielä lapsia, ensimmäisiä kertoja sitä kysyttiin jo silloin kun olin vasta parikymppinen ja juuri saanut keskenmenon – kassalla töissä ollessani eräs vakiasiakas piti asiallisena kysyä tätä asiaa, koska hän ja hänen tyttärensä on tehnyt lapset jo kuusitoistavuotiaana. Sehän onkin hieno asia – ja myös jokaisen oma asia. Olisi ehkä minullakin ollut siihen jotakin sanottavaa, mutta en pitänyt sitä tärkeänä. Nyt varttuneempanakin vielä törmään ihan ihmeellisiin asioihin, esimerkiksi siihen, että joillekin on ongelma se että kuuntelen Cheekiä tai että meillä on jonkun mielestä ihan liian vaalea koti – eihän se voi olla, kun me ollaan tällaisia hevareita mieheni kanssa. Ööh. Anteeksi, olen ollut hevari ehkä joskus teininä ja olen aikuistunut – oletko sinä? Ei se, että kuljen edelleen mustissa ja pidän metallimusiikista tarkoita sitä, että minulla ei saa olla muita mielipiteitä ja laajempi maailmankatsomus. Sitten kun sanon, että pidän joogasta ja syön superfoodeja, minua pidetään hihhulina tai minulle nauretaan ja tietyt ihmiset sanovat kuuluvaan ääneen, kuinka paljon järkevämpää on käydä salilla ja nostella puntteja oikein kunnolla. Niin, se on tosiaan mielipidekysymys, mutta miksi se minun mielipiteeni pitää ensin tallata, että saa omansa kuuluviin?

Olen ollut vähintäänkin viimeiset pari vuotta masentunut ja ahdistunut. Painoni on noussut ja minua ei ole kiinnostanut oikeastaan mikään. Aina välillä jaksoin viikon, pari yrittää parantaa oloani, mutta sitten taas vajosin. Kokeilin vähän sitä sun tätä ja kävin psykologillakin, mutta mikään ei oikein autanut. Lopulta menin lääkärin vastaanotolle, jälleen kerran ja sanoin, että nyt on pakko yrittää niillä lääkkeillä. Ensin lääkkeistä tuli paljon haittavaikutuksia (käytän Cymbaltaa), mutta kun niistä suurin osa poistui alle viikossa, niin vaikutukset ovat olleet hyvät. Sain siihen väliin pari viikkoa sairaslomaa, jonka aikana ehdin pohtia työ-, suhde- ja raha-asioita rauhassa. Sitä, mitä oikeasti tulevaisuudelta haluan. Ja mikä tärkeintä, ehdin ajatella myös sitä, mistä ahdistukseni, stressini ja masennukseni johtuu. Huomasin, että olin yrittänyt ihan liikaa – opiskelin koko ajan töiden lisäksi jotakin, yritin koko ajan kivuta työelämässä ylemmäksi, jotta voisin elää muka ”parempaa elämää”, kun olisi siihen varaa. Vaikka uskalsin hypätä uuteen ja kokeilla kaikkea uutta, en kuitenkaan uskaltanut kaikkea haluamaani tuoda esiin, koska tietyt asiat vain ovat paheksuttuja.

Mitkä asiat ovat paheksuttuja? Mitä en uskaltanut tehdä silloin, mutta olen tehnyt nyt? Ensinnäkin, lyhensin työpäiväni kuuteen tuntiin päivässä (onneksi minulla on työnantaja, joka hyväksyi tämän). Sehän tietenkin tarkoittaa, että saan paljon pienempää palkkaa kuin aikaisemmin. No voivoi! Mitäs sitten se puoli, että minulla on paljon enemmän aikaa meidän ihanille koirille, kavereille ja perheelle, enkä enää stressaa työtehtävistä niin paljon, kun vedin rajan siihen, että en tuo töitä kotiin, paitsi poikkeustapauksissa, kunhan niitäkään ei tule liian usein? Kumpi on tärkeämpää: oma ja perheen hyvinvointi vai enempi määrä rahaa? Niin. Toiseksi, olen ihan oikeasti lakannut välittämästä muiden mielipiteistä. En voi sanoa olevani mitenkään ”zen” tässä asiassa ja välillä ärsyttää tietyt kommentit, mutta en enää jää niihin kiinni, enkä enää yritä tehdä asioita siksi, että muut näkisivät minut muka jotenkin parempana ihmisenä, vaan siksi että itse haluan tehdä tiettyjä asioita. Olen jopa uskaltanut sanoa, että sairastuin masennukseen, vaikka monen mielestä se ei ole oikea sairaus, ja jotkut taas ovat sitä mieltä, että se on kauhea mielisairaus ja olen hullu. Kuulemma masennus parantuu, kun vaan menee lenkille. Jep. Olen oppinut ajattelemaan sitä mitä minulla on ja arvostamaan sitä, enkä koko ajan vain ajattelemaan, että mitä voisin tehdä paremmin ja kuinka voisin toteuttaa kaikki unelmani, nyt heti. Olen myös opetellut arvostamaan työtäni, olemaan jopa ylpeä siitä, että olen ”vain” assistentti. En enää edes yritä ylemmäksi, vaan yritän vaikuttaa töihini muuten, jotta se olisi juuri minulle mielekästä. Niin, vielä muuten sekin on paheksuttavaa, että asumme asumisoikeusasunnossa! Siis sehän on tosi huono asumismuoto ja köyhille! Olen kuitenkin ihan avoimesti kaikille puhunut myös meidän asumismuodostamme, enkä ole jatkuvasti tuntenut tarvetta selitellä syitä valinnoilleni. Voisin pitää kyselytunnin siitä, miksi kaikilla pitäisi olla ihan järkyttävän iso asuntolaina ja oma asunto – en ehkä vieläkään ymmärrä sitä. Kai sitten olen vain outo, mutta se on luonteenlaatuni.

Aloin ahmimaan kirjallisuutta, jossa kerrotaan ravitsemuksesta ja liikunnasta ja oikeista vitamiineista. Niiden avulla olen saanut yöuneni ja elinvoimani takaisin, ihoni paremmaksi ja painoni hieman putoamaan. Ehkä kaikki yhdessä: lääkkeet, ravinto ja liikunta sekä tietyt rajanvedot ovat nostaneet minut ylös suosta. Suosittelen näitä kirjoja, jos sinuakin ärsyttää kaikki ne fitness-kirjat ja -ohjelmat joita tarjotaan joka tuutista: Kaisa Jaakkolan Hormonidieetti ja Hormonitasapaino, Mia Jokinivan Hengähdyshetkiä – opas stressittömään elämään sekä uusin löytöni Hanna Skytän Fuel Food – syö kroppasi kiinteäksi. Tuo viimeinen kyllä liippaa läheltä niitä fitness-juttuja, mutta sisältää todella paljon tietoa superfoodeista. Rakastan lifestyle- ja reseptikirjoja, ostan niitä edelleen, vaikka olemmekin jo ajat sitten kaikessa siirtyneet teknisempiin versioihin. Kirjat, kukat ja astiat – niihin rahani menevät, mutta niistä tulee myös hyvä olo.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!