Minä. Lukutoukka.

On mun vuoro viedä koirat aamulenkille. Koska on viikonloppu, olen saanut nukkua hieman pidempään kuin normaalisti. Vasta lenkki saa silti silmät aukeamaan ja aamun alkamaan. Kun koirat on lenkitetty ja syötetty ja mies vielä nukkuu, alkaa mun oma aamun luksusaika. Olen hakenut sunnuntain Hesarin laatikosta ja keittänyt kupillisen kahvia. Pihalla on hiljaista, sisällä on hiljaista. Haen keittiöstä höyryävän aamukahvini ja istun pöydän ääreen selailemaan lehteä. Tiedän jo otsikkoa vilkaisemalla, mitkä kohdat lehdestä haluan lukea ja mitkä jätän suosiolla lukematta. Sarjakuvat ja hauskat jutut on edelleen mun mielestä parhaita, siihen kylkeen on näin vuosien kuluessa tullut luettavaksi myös kulttuurisivut. Urheilusta luen sen verran, että voin kaikkitietävästi mieheltäni kysäistä, että eikös se hänen lempijoukkueensa molari ollut vieläkään parantunut? Tai vähintäänkin tiedän, että onko edellisenä päivänä voitettu vai hävitty… Kaiken tämän voi lukea arkisin myös lehden nettiversiosta, mutta en vain saa siihen sitä oikeaa fiilistä, mikä mulle oikean, paperisen lehden lukemisesta tulee. Saan levittää lehden pöydälle, nojata kyynärpäillä lehden päällä, tehdä kahvikupilla ruskean rinkulan juuri sille mielenkiintoiselle sivulle. Tabletin selaamisesta ei kuulu sitä ihanaa, hiljaisuuden rikkovaa rapsahtavaa ääntä, jonka jostain syystä yhdistän maaseutuun, tikittävään vanhaan seinäkelloon ja sateen ropinaan. Pitäisin kovasti siitä, että jokainen päiväni alkaisi näin rauhallisissa, romantisoiduissa tunnelmissa, mutta tosiasiahan on se, että arkiaamuisin en vain jaksa herätä ajoissa, jotta voisin kokea tämän hetken. Olen varma, että päiväni olisi parempi sen alkaessa näin, mutta nukkuminen voittaa, kun arkena ei saa sitä kotoa lähtöäänkään myöhästyttää… Olen monesti ajatellut, että lempiaamuni olisivat sellaisia, että lenkitettyäni koirat, pyöräilisin läheiselle uimarannalle, uisin hetken viileässä vedessä, tulisin kotiin, hakisin lehden, keittäisin kahvin ja lukisin lehden rauhassa ennen aamuvalmisteluja. Ehkä se vielä joskus saattaa olla muutakin kuin toiveajattelua, mutta ei juuri nyt tässä elämässä.

Lehtien lisäksi luen kirjoja. Paljon kirjoja. Mulla on aina vähintään viisi kirjaa kesken, koska aina välillä tekee mieli lukea jännitystä, sitten ehkä seuraavana päivänä haluankin lukea jotakin kevyttä hömppää ja sitten jo parin päivän päästä olenkin päättänyt muuttaa jälleen kerran elämäni suunnan, ja luenkin elämäntapaopasta. Yleensä luen kyllä aina kaikki kirjat loppuun, en vain kerralla. Ja vaikka olen koko ikäni lukenut, en ole niin nopea lukija, että lukisin kirjan illassa. Juuri ajattelin, että en varmaan voisi liittyä lukupiiriinkään, kun en ehtisi annetussa ajassa lukemaan tiettyä kirjaa – paitsi jos aikaa olisi vaikka vuosi. Tai en ehkä sittenkään. En ole koskaan tykännyt lukea pakosta, esimerkiksi koulukirjoja. Vaikka muuten rakastan ihan hirveästi uusia kirjoja, vanhoja kirjoja, lehtiä, niin koulukirjat eivät ole koskaan kiinnostaneet. Vaikka aihe olisi kiinnostava, jotenkin se lukeminen vain jossakin vaiheessa tyssää, koska se on pakkopullaa. Menin kouluni läpi kuuntelemalla, en lukemalla…

Yksi kaikkien aikojen kirjasuosikeistani on Mestaritontun seikkailut. Sen tarina ja kuvitus on ihanan mielikuvituksellinen ja kirja vie mukanaan vielä vanhempanakin. Oma alkuperäinen versioni kirjasta on saatu äidiltä ja isältä jouluna -88 ja siitä on jo melkein puolet sivuista irti ja niitä on jo silloin teippailtu, kun asuin vielä kotona. Silti en suostu siitä luopumaan, se on kulkenut mun mukana aina ja kulkee vastaisuudessakin. Palaan siihen aina muutaman vuoden välein. Silloin kun ehkä vähän lapsettaa. Kirjan on kirjoittanut tamperelainen kirjailija Aili Somersalo (1887-1957) ja se on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1919. Kirjassa on noitia, lohikäärmeitä, Kyöpelinvuori ja merenneitoja – siis kaikki hyvän kirjan ainekset 😉

Ostin tämän lempikirjani myös äänikirjana, mutta silti luen tätä omaa, risaa kappalettani mieluummin.

Suurimmaksi osaksi kuitenkin luen kevyttä hömppäkirjallisuutta, lempparinani Marian Keyesin tuotanto. Marian Keyesin kirjat ovat toisaalta samaistuttavia, toisaalta erittäin hyvää viihdettä. Hän osaa kirjoittaa todella eläväisesti ja hauskasti, joskin näissäkin olen huomannut sen, että englanninkielisinä näidenkin kirjojen vitsit ovat paljon hauskempia… Ja pienenä huomiona, että jos ei muuten lue englanninkielistä kirjallisuutta, niin nämä kyllä ovat helppolukuisia ja ymmärrettäviä – suosittelen lukemaan.

Hömppäkirjallisuuden, elämänmuutoskirjojen ja sisustuskirjojen lisäksi elämäkerrat ovat ihania ja mielenkiintoisia. Varsinkin jos niissä on paljon kuvia. Mun ensimmäinen elämäkertakirja oli Dianan elämäkerta, jonka sain vanhemmiltani joululahjaksi joskus 90-luvulla. Eniten mulla onkin naisista kertovia kirjoja, Michael Monroe taitaa olla ainoa mies, josta mulla kirja on. Pitää varmaan hankkia taas lisää tämänkin laadun kirjoja, jos niitä miehistä kertoviakin vaikka sitten enemmän.

Dita on kaunis. Ja mielenkiintoinen.

Olen säästänyt jonkin verran kirjoja myös sitä ajatellen, että mitä haluaisin omalle lapselleni lukea. Vaikka olinkin 32 vuotta sitä mieltä, että en lapsia tee. Näyttää siltä, että on se silti ajatuksissa ollut… Ihan ehdoton lastenkirjojen ykkönen on Äidin rasavilli piltti. En tiedä missä se kirja on, jota meille luettiin, mutta ostin uuden version siihen joskus törmätessäni, koska haluan että myös minun lapseni tulee sen tarinan tuntemaan. Se on niin ihana. Ehkä vähän surullinen välillä, mutta onhan se elämä välillä surullista muutenkin.

Rasavilli piltti teki kaikkea tuhmaa ja tyhmää. Kaikkea piti kokeilla. Pienet tarinat kertovat ihanalla ja melkoisen realistisellakin tavalla rajojen koettelusta ja äidin rakkaudesta lastaan kohtaan.

Omista lapsuusajan kirjoistani olen säästänyt myös Hipsu-Hiiren lumiseikkailu-kirjan, jonka kertomuksen idea on sama kuin jokajouluisessa klassikossa, Lumiukossa. Hipsu-Hiiri tekee lumiukon, tekee sen kanssa kaikkea kivaa ja aamulla lumiukko on sulanut. Voi surku. Mutta loppu on onnellinen ja Hipsu-Hiiri nauttii kevään tulosta. Tässä kuvassa on myös muistaakseni enoni tai äitini vanhat koulukirjat, joita en ole itseasiassa vieläkään lukenut – pitääpä ryhdistäytyä tässäkin asiassa, jotta tietää, voiko näitä joskus lapselleen lukea.

Muistan kun joskus luin paljon kirjoja pikkuveljelleni hänen ollessaan pienen pieni. Aina hän huomasi, jos yritin skipata sivun. Joskus sitten, kun hän oli jo muutaman vuoden ikäinen, aloin lukemaan kirjoja omilla sanoituksilla ja me naurettiin aina niin paljon, että ei meinannut nukahtamisesta mitään tullakaan :) Tipi saattoi kysyä Sylvesteriltä, että ”Mitäs hittoa sä siinä teet? Pois mun tieltä tai vetäsen!” jne… Okei, tiedän, ihan kauheaa, mutta eipä mun veljelle siitä kauheita traumoja ole jäänyt, päinvastoin :)

Loppuun vielä yksi kirja-arkistojeni helmi, jonka olen joskus varhaisteininä saanut mummultani. Katsoin kannesta, että pappani on antanut sen mummulleni elokuussa 1960, eli luultavimmin synttärilahjaksi. Vähänkö söpöä? Muistan kun joskus ihmeissäni kirjaa selailin ja törmäsin siellä kohtaan, jossa kerrotaan, että ”ns. kalanrakkokondomia tuskin enää käytettänee, eikä sillä ole erikoisia hyviä puolia.” Mietin pienessä mielessäni, että millainen ihmeessä on voinut olla kalanrakosta tehty kondomi…? No, kyllähän se raskaustestikin joskus tehtiin kynsisammakon avulla, että sinänsä… Joka tapauksessa, kirja on viihdyttävää luettavaa kaikessa korniudessaan, ja siinä on jopa ihan nykypäivänäkin päteviä asioita.

Lukeminen kannattaa aina…