Kävin eilen verikokeissa. Se on ollut mulle aina ihan tuskaa – jo odotustilassa kädet ovat hionneet, jalka on vispannut ja olen yrittänyt mielessäni hokea: ”Kyllä se siitä, ei se kestä kauan, hyvin se menee, hengitä”. Koskaan mikään ei kuitenkaan ole auttanut. Heti, kun neula on tullut lähellekään kättäni, suonet ovat paenneet yhteispäätöksestä jonnekin näkymättömiin. Vaikka ne muuten kyllä pullottavat ärsyttävän sinisinä aina näkyvillä… Hengitysharjoitukset ja ajatusten muualle kohdistamiset ovat menneet lähinnä: ”Mmmmm. Hengitä sisään, ulos. Ulkona on kaunis ilma. Tuossa seinällä on kiva taulu. Olen ihan rauh…. AAAAARGH! Nyt se hullu laitto sen neulan mun suoneen! Tunnen kuinka veri virtaa kohisten pois mun kropasta! Ota se pois! Eikö sitä verta nyt ole jo riittävästi otettu?!?”. Näin joka ikinen kerta, vaikka olen jo kerran käynyt verta luovuttamassakin ja kaksi kertaa tatuoijan penkissä. MUTTA. Nyt. Ainoa asia, mistä tunsin odotustilassa tuskaa oli se, että ihmiset ympärilläni kröhivät ja pelkäsin saavani jonkin taudin. Muuten mieleni oli rauhallinen. Luin lehtiä. Join vettä. Kun aikani oli, istuin penkille, kerroin että oikeasta kädestä saa paremmin verta ja sen jälkeen olin melkeinpä transsissa. Katselin sen veriputkilosekoitinjutskan liikettä, kun se liikkui tasaseen oikealta vasemmalle, oikealta vasemmalle… En muista, että mielessäni olisi edes pyörinyt mitään. Edes neulan sisäänmeno ei tuntunut oikeastaan millekään, vaikka hoitaja sanoi, että nyt saattaa vähän nipistää. Vasta lähtiessäni tajusin, että olin käyttäytynyt täysin päinvastoin kuin normaalisti näissä tilanteissa. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että sisälläni kasvava ihmisen alku on tehnyt musta jotenkin zenmäisen rauhallisen. Kävellessäni sairaalasta työpaikalle, oloni oli jotenkin kevyt ja onnellinen. Tietty olinkin vähän kevyempi kuin sairaalaan mennessäni, koska mun verimäärähän väheni siellä, hehheh 🙂 Kävelin rauhallisesti, katselin järvelle, hengitin raikasta ulkoilmaa.

Olen muutenkin huomannut, että en nykyään stressaa niin helposti mistään, pystyn rentoutumaan, en ajattele kotona työasioita… Olen jotenkin tasapainoisempi kuin aiemmin. Työkavereiden kanssa tultiin siihen tulokseen, että keho ehkä valmistaa tällä tavalla äitiä tulevaan koitokseen. Synnytys kuitenkin, kuten koko raskaus, on keholle todella raskasta – ja synnytyksen jälkeinen väsymys on varmasti melko infernaalinen… En edes uskalla toivoa muuta 🙂

On niitä kyllä muitakin asioita, mitä olen jo laittanut merkille (enkä nyt tarkoita sitä selkeintä, että maha on kasvanut…). Esimerkiksi ne lehtikasat, joiden olemassaolosta mieheni aika ajoin nillittää, ovat täynnä vaunuesitteitä, vauvakirjallisuutta, itkuhälytinmainoksia… Ja jos nykyään vahingossa eksyn jollekin nettisivulle tai johonkin uuteen blogiin, ne yleensä kertovat raskausoireista, raskauden etenemisestä tai sitten ne ovat ihan vaan lastentarvikeliikkeiden nettisivuja. Juuri tänään tein löydöksen yhden lempiblogini postauksesta: rengasliina! Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta 🙂 (Ja liinastahan kertoi Kristaliina blogissaan Puutalobaby)

Tästä kaikesta siis tekisin Nikke Knattertonmaisen Johtopäätöksen, että olen äippäytynyt jo nyt, vaikka en voi vielä olla edes ihan sataprosenttisen varma, kasvaako mahassani ihmisen alku vai onko siellä vain ilmaa, joka kerran pieraisemalla saa mahani taas näyttämään vähän pienemmältä… No, ultrastahan tämäkin sitten jo ensi viikolla selviää. Sitä odotellessa…