Puhutaan yksinäisyydestä
Yksinäisyyttä on monenlaista. Jokainen meistä kokee sitä varmasti jossain vaiheessa elämää, siitä vaan ei ehkä puhuta niin avoimesti. Miksi? Sitä saatetaan hävetä, ja siksi siitä vaietaan.
Miksi yksinäisyyttä sitten hävetään? Ehkä ihminen ajattelee sen olevan jonkinlainen merkki huonommuudesta (jota se ei todellakaan ole), kun ei ole läheisiä ystäviä tai ei ole läheisiä sukulaisia.
Myös minä oon kokenut yksinäisyyden eri muotoja elämän eri vaiheissa. Oikeastaan aina oon tuntenut sellasta pientä ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka mulla on ihmisiä ympärillä. Jollakin tapaa sitä tuntee olevansa etäällä muista, tai ei ehkä päästä ihmisiä kovin lähelle vaan vaatii aina sen oman tilan jota kukaan ei saa ylittää. Yksinäisyyttä voi tuntea vaikka olis perhe, ystäviä tai parisuhde.
Oon aina viihtynyt yksin, eikä mulla oo ollu ongelmaa olla omassa seurassani. Oon aina keksinyt tekemistä ja jollaintapaa nauttinutkin siitä yksinään puuhastelusta (tai vaan olemisesta). Ja se onkin tärkeetä. Muista ihmisistä voit saada taukoa ja olla etäällä, mutta itsesi kanssa sun on oltava kokoajan. Joten siitä olostaan on tehtävä mahdollisimman mukava!
Yksinäisyys tunteena on kuitenkin eri asia kuin olla yksin. Yksinäisyys voi tuntua ahdistavalta, pelottavaltakin. Kaikki ne tunteet on täysin normaaleja, ja tärkeää on muistaa ettei asiat loputtomiin tule olemaan niin. Yksinäisyyden tunnetta poteva ihminen voi ilahtua suuresti vaikka siitä, että tuntematon ohikulkija moikkaa iloisesti, tai että kaveri vuosien takaa laittaa viestin kysyäkseen mitä kuuluu. Yksinäisyyden tunteen eteen voi myös itse tehdä paljon. Ottaa yhteyttä vanhaan tuttavaan, pyytää työkaveria kahville tai vain yksinkertaisesti lähteä kotoa ulos liikkumaan. Olen käynyt yksin esimerkiksi elokuvissa (jota saatetaan vierastaa, koska eihän elokuvissa voi käydä muuta kun ystävän tai poikaystävän kanssa!). Tärkeintä on, ettei jää yksin yksinäisyytensä kanssa kotiin makaamaan ja odottamaan että joku tulee sohvalta hakemaan. Koska niin tuskin tulee käymään.
