Rehellisesti sanottuna

Rehellisesti sanottuna mulla ei mene kovin hyvin.

​Tulee hetkiä, jolloin luulen kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Ja toisaalta niin onkin. Olemme muuttamassa yhteen miesystäväni kanssa. Minulla on lapset. Lapsilla hyvä ja ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä. Lapsilla myös erittäin pätevä ja rakastava sijaisperhe.

​Elämä antaa hyviä asioita, mutta sisälläni tunnen suurta ahdistusta. Suurta tuskaa ja toisaalta myös selviytymishalua.

Kirjoitan tätä tekstiä ahdistus sisimmässäni, halunani saada apua tähän oloon. En silti tänään saanut. Olin kolme tuntia Pohjois Kymen Sairaalan ensiavussa. Siellä itkin hoitajalle, että nopeuttaisi jonoa, koska en kestä oloani. Se ei tuottanut tulosta. Lopulta ahdistus vaihtui suureksi vihaksi ja vittuuntumiseksi.

​Miesystäväni haki minut pois sieltä omasta pyynnöstäni. Taas se iskee. Nimittäin ahdistus. Tuskatila.

​Yritän kovasti sinnitellä tämän päivän illan ja huomenna varaan ajan. Jos kestän.

 

Tämä todentaa teillekin sen, että painin kovien asioiden keskellä. Jäljet on tehty alle viikko sitten ja kuva otettu ihan pari päivää sitten. Niinkuin sanoin: Minulla ei mene kovin hyvin.

​En edes tiedä mitä tänään olisi hyvä kirjoittaa. Ehkä se, että tiedän lasteni sossun mahdollisesti lukevan tätä, ja haluan sanoa hänelle, että teen kaikkeni jotta saan tarvitsemaani apua. En aio luovuttaa.

 

​Koska tiedän, että lapseni tarvitsevat minua.