Mitä kätkeytyykään hymyni taakse?
– Erittäin vaikea äiti suhde
– Jatkuva pelko romahtamisesta
– Tämän vuoden kaksi itsemurha yritystä
– Riittämättömyyden tunne etä-äitinä
– Syyllisyys määrä-aikaisesta eläkkeestä
– ”Sairaalassa pärjäisin”- ajatukset
– Henkinen riippuvuus ja kuivanappailu bentsoihin
– 48 päivää tänä vuonna osastolla
– Paineet parisuhteesta ja pelko sen pilaamisesta
– Itsensä lietsominen

Ahdistus hiipii välillä. Iskee tajuntaan ja lyö päähäni kuin piru. 
Yritän olla huomioimatta sitä, mutta se saa mut poissaolevaksi.
Ei, en romahda. Tätä hoen itselleni. 
Silti. Silti uusien käytösmallien opettelu on vaikeaa.
En enää halua osastolle, kun tiedän sen päättyvän kiinnipitoon ja eristykseen.
Tää ahdistus on vaan aika salakavala.

Vaikeaa käsittää, että minun on muututtava. Vielä vaikeampaa se on toteuttaa.

Ei ole itsestäänselvyys, että ihminen, joka on ollut esimerkiksi vuonna 2016 psykiatrisella osastolla 29-kertaa, hillitsee nykyään itsensä ja omat impulssinsa.

Ei ole itsestäänselvyys, että selviän päivästä toiseen.

Lohduttavaa tässä kuitenkin on se, että olen vakaasti päättänyt muuttua. En enää anna itselleni lupaa vajota samaan paskaan missä olin joskus.

Lopultahan se on mun päätös, mun valinta.

Tiedän ja tiedostan, että mahdollisuus laitos elämään on olemassa, en vain halua sitä. Tahdon ajatella selkeästi, olla niinkuin muut ikäiseni. Kasvaa aikuiseksi. Teen sen 10 vuotta ”myöhässä” ja ilman yhteiskunnan tukea ja apua.

SIlti. Silti se on sen arvoista. Tahdon osata hillitä itseni ja impulssini. Tahdon näyttää sossulle, että minusta on äidiksi. Paineita riittää, eri asia annanko niiden viedä minut mukanansa. 

Voisinhan minä luovuttaa, mutta en tahdo. Luovuttaminen kohdallani tarkoittaa ensiapuun menemistä ja sairaalaan hakeutumista. En silti väitä, että muut jotka menevät hakemaan apua, ovat luovuttajia. Ei missään nimessä. Puhun vain itsestäni. 

Elämästä on pakko alkaa ottamaan irti niitä hyviä hetkiä, mitä elämä päivittäin antaa eteeni. 

Olen tähän mennessä päässyt siis eroon raivokohtauksista ja silmittömästä huutamisesta. En enää riko tavaroita, tai loukkaa lähellä oleviani.En enää satuta itseäni.

Tuossa muutama asia, joissa olen selkeästi päässyt eteenpäin. 

Vielä on paljon uutta opeteltavaa ja paljon uusia käytösmalleja omaksuttavana. Silti yritän ja lopulta pystynkin siihen.