Ajattelin ennen, että kasvattajana on helppo olla johdonmukainen, kun vain valitsee linjansa ja pysyy siinä. Mitä saa tehdä ja mitä ei, mistä palkitaan, mistä rangaistaan ja miten.

Ajattelin myös, että kasvatusvaihe tulee ”sitten myöhemmin”, kun lapsi on kasvanut avuttomasta rääpäleestä taaperoksi.

En tullut ajatelleeksi, että välissä on vaihe, jolloin lapsi pääsee suurinpiirtein kaikkeen käsiksi ja tutkii kaikkea ennakkoluulottomasti ja kovakouraisesti. Nauttii siitä, kun jostakin kuuluu kova ääni, tai jotakin voi purra/raapia/talloa/pudottaa tai siirtää paikaltaan. Mutta ei kuitenkaan ymmärrä kovinkaan monimutkaisia syy-seuraussuhteita. En ole ihan varma, ymmärtääkö kahdeksankuisemme vielä edes sanaa ”ei”.

Ei vauvalle voi suuttua, kun hän herättää minut aamulla raapimalla kasvojani, tai on aamupuuroa syödessään niin innoissaan, että huitoessa osa puurosta päätyy lattialle/kattoon/syöttötuoliin/äidin aamutakille. (Enkä nyt tarkoita, että taaperonkaan kanssa suuttuminen olisi oikea lähestymistapa.) Mutta missä vaiheessa voi alkaa olettaa, että oppi menee perille? Kehuminen on helppoa ja sitä tekee vauvan kanssa luonnostaan, kun tämä onnistuu jossakin asiassa. Mutta minkä ikäistä voi torua, kieltää tai jopa rangaista?

Vai onko tämäkin niitä juttuja, jotka ”sitten vain tietää”…

Mitä äiti on sanonut siitä johtojen syömisestä?