Vauvan kanssa leffassa

Suunnilleen kerran kuussa Finnkino-paikkakunnilla järjestetään Vauvakino-näytös, jonne paikkakunnan vaunukansa vaeltaa torstaiaamupäivänä tapaamaan muita vaunuihmisiä, korruptoitumaan ties minkä tupperwarekippojen, pilttipurkkien ja sophiekirahvien taholta ja hiukan myös vilkuilemaan leffaa, vaikkei se tunnukaan olevan tapahtumassa pääasia.

Marraskuun leffana oli Comme un chef (”Le chef – Rakkaudesta ruokaan”).

Katselen aika vähän ranskalaisia elokuvia, mutta Jean Reno tuntuu olevan niissä kaikissa. Isonenäistä Jason Batemania  muistuttava Michaël Youn sen sijaan oli uusi tuttavuus. Ravintolamaailmaan sijoittuva komedia oli aika kertakäyttöinen ja kirvoitti vain muutamat irralliset naurut. Ruokaleffana tämä ei myöskään ollut aivan Julie&Julian veroinen inspiroiva herkuttelupläjäys, mutta oli kuitenkin virkistävää katsella vaihteeksi eurooppalaista elokuvaa ilman Hollywood-tähtiä. Vauvakinoon kuitenkin sopii huonosti elokuva, jossa katsoja on tekstityksen varassa, kun huomio on koko ajan puoliksi syliotuksessa. Lisäksi jos joudun lukemaan elokuvateatterissa käännöstekstit, en osaa samalla olla lukematta myöskään ruotsinkielisiä käännöksiä. Mutta tämä nyt taitaa olla oma ongelmani.

Vauvakinossa äänet ovat normaalia hiljaisemmalla ja valot kirkkaammalla, salissa on hoitopöytä tilpehööreineen ja mikro ruokien lämmittämistä varten. Tasainen itku/kiljumiskonsertti säestää näytöstä, mutta sen pystyy yllättävän helposti olemaan huomioimatta.

Muskareiden, vauvauintien ja muiden reippaiden harrastusten vastapainoksi peräänkuuluttaisin (meille laiskemmille) äidille ja vauvoille lisää vauvakinon kaltaisia rentoja aktiviteetteja. Vaikka aamu-unisuutemme vuoksi joudunkin leffa-aamuina asettamaan kellon herättämään, on vauvakino itselleni aina kuukauden kohokohta.