Go the F to sleep (sekä lukuprojektin tilannepäivitystä)

Jos oli raskausaika yhtä tunnemyllerrystä hormonien vuoksi, on vauvan kanssa eläminen sitä vaihtelevien yöunien ansiosta.

Tunnit puolenyön molemmin puolin, kun Lila tuntuu olevan melkeinpä virkeimmillään, ovat pitkiä, turhauttavia, rasittavia ja epätoivoisia. Kaiken lisäksi nukahtamisen venyessä pinnasängyn vierellä pimeässä hengailu on äärettömän tylsää. Päivällä yölliset fiilikset ovat kuitenkin aina vain kaukainen muisto, ja jos puolenpäivän korvilla aamupalaa nauttiessa minulta kysyttäisiin, miten meillä sujuu, luonnehtisin Lilaa helpoksi vauvaksi. Oikeastihan paljon pahempiakin ongelmia voisi olla enkä luultavasti myöhään illalla tekisi mitään kovin järkevää, vaikka omaa aikaa olisikin.

Lauantaisin pikku yöeläjämme tuntuu kuitenkin valvovan vielä tavallistakin myöhempään, vaikka yritämme viikonlopusta huolimatta pysyä normaaleissa rutiineissa. Viime viikonloppuna möhkäle päätti kaiken lisäksi järjestää puoli kolmeen kestävän huutokonsertin, joka kaikesta päätellen oli vain protestointia nukkumaanmenoa vastaan. Minkähänlainen bilehile tytöstä vielä kuoriutuukaan?

Adam Mansbachin ”aikuisten iltasatu” kolahtaa varmaankin aika kapeaan kansanosaan, mutta allekirjoittaneen huumoriin se iskee tällä hetkellä täysillä ja pukee aamuyön tunnelmat loistavasti sanoiksi:

http://www.youtube.com/watch?v=y-vDYOpkoWE

Vastauksena mieleenne hiipivään kysymykseen: kyllä, olen monta kertaa aamuyöllä tehnyt päätöksen herättää vastedes vauva yöunilta aiemmin. Mutta koska aamulla pitkään nukkuminen on useimmiten tuntunut houkuttelevammalta, en ole jaksanut noudattaa suunnitelmaa tarpeeksi systemaattisesti. Viime lauantaiyönä tein jälleen saman päätöksen ja ajattelin tällä kertaa julistaa asian myös blogissa, jotta jaksaisin oikeasti ryhtyä muokkaamaan rytmiä määrätietoisemmin, vaikkei se onnistuisikaan ihan välittömästi. Mies lupasi osallistua varmistamalla työpaikalta käsin puhelimitse, että täällä on päästy ylös viimeistään yhdeksältä.

Koska illat kuluvat toistaiseksi edelleen vauvaa viihdyttäessä, myös luku-urakalleni kuuluu huonoa. Jumitan edelleen Alexandra Salmelan 27:ssa. Kirjassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta ehkäpä tyylien sekamelskasta johtuen se ei ole niinsanotusti tempaissut mukaansa, jotta jaksaisin innostuneesti kahlata sen loppuun asti. Niinpä otin varaslähdön seuraavaan teokseen, joksi valikoitui lempikirjailijaltani Jodi Picoultilta vielä lukematta ollut esikoisromaani Songs of a Humpback Whale. (Ja kuinka odotankaan, että pääsen hehkuttamaan Picoultia!) Mutta kyllä tuo Salmelakin vielä kahlataan loppuun asti ennemmin tai myöhemmin.

(Kyllä, tutustuin vihdoin Instagramiin, jota puolisoni kutsuu ”kuvienhuononnussoftaksi”.)