Minä ja kirjallisuus, osa 1
Minulla ja kirjallisuudella on jo vuosia ollut myrskyisä on-off-suhde.
Kun olin pieni, meillä luettiin paljon. Vanhempani harrastivat ja opiskelivat kirjallisuutta ja olohuoneessamme oli koko seinällinen Lundia-hyllyjä, jotka pursusivat pölyttyneitä teoksia eri vuosikymmeniltä. Vasta aikuisena tajusin järkytyksekseni, ettei kaikkien kotona ole kirjahyllyjä. On olohuoneita, joiden seinillä on vain tauluja tai muita sisustuselementtejä. Tai ei mitään. Nykyään kai myös taulutelkkareita ja valkokankaita.
Olin lapsena myös kirjaston suurkuluttaja. Luin varmasti suurimman osan kotikaupunkini pääkirjaston lasten ja nuorten osaston teoksista. Kirjasto oli yksi lempipaikoistani. Muistin ulkoa, mistä hyllystä mikäkin suosikkiteos löytyi, ja täyttelin ahkerasti infotiskiltä saatavia lappusia, joissa sai ehdottaa uusia teoksia hankittaviksi kokoelmaan. Kun olin 10-vuotias, matkustimme autolla lomamatkalle Ranskaan halki Euroopan. Muistan murehtineeni kovasti, riittäisikö mukaan varaamastani kirjapinosta kolmen viikon ajaksi luettavaa. Kirjat matkustivat auton hattuhyllyllä ja peittivät näkyvyyden takaikkunasta. Lempikirjani noin 12-vuotiaana oli Tuulen viemää. Luin sen useaan kertaan ja sittemmin kirjoitin siitä äidinkielen ylioppilasaineeni.
Lukuharrastus pääsi hiipumaan, kun menin lukioon ja vapaa-aikani täyttyi muista asioista. Niinä vuosina löysin tosin scifikirjailijana paremmin tunnetun Katherine Applegaten Making Out -nuortenkirjasarjan, josta tuli minulle merkittävä vuosiksi eteenpäin. Making Out -kirjojen avulla paransin kielitaitoani ja amerikkalaisen nuorisokulttuurin tuntemustani, mutta ennen kaikkea sain niistä mahtavaa vertaistukea ja samastumispohjaa epävarmojen teinivuosien kriiseihin. Minulla on koko sarja edelleen olohuoneen hyllyssä, ja lueskelen niitä vieläkin ajoittain.
Sitten aktiivinen lukeminen jäi vuosiksi. Tampereelle muutettuani hankin heti kirjastokortin, mutta jouduin pian lainauskieltoon kerättyäni yli 20 euron myöhästymismaksut Hervannan kirjastosta, kun yliopistolla norjan peruskurssia varten lainaamani sanakirja jäi viikkokausiksi palauttamatta. Kun vihdoin rohkaistuin astelemaan Metson tiskille maksamaan sakkojani, totesi virkailija niiden olevan jo yli kolme vuotta vanhoja ja siten saisin ne anteeksi. Pikkuhiljaa lukemisintoni heräsi uudelleen.