Taistelutorstai
”Helponkin” vauvan kanssa tulee joskus vastaan hankalia päiviä. Tänään oli sellainen.
Imetys on jo parin kuukauden ajan ollut ajoittain melkoista taistelua, mutta olen jaksanut ottaa sen haasteena, puolen vuoden maaginen rajapyykki mielessä siintäen. Tänään kuitenkin tunteet lipsahtelivat epätoivon puolelle, kun pieni ei millään suostunut syömään. Lopulta kolmen tunnin väsytystaistelun jälkeen, koko hämäys- ja kikka-arsenaalin läpikäytyäni sain Lilan syömään rintaa ja ehdin huokaista: vihdoinkin päikkäreille.
No, toiveajattelua oli se. Puin kakkiaiselle haalarin ja laitoin kantokopassa parvekkeelle nukkumaan. Ehdin katsoa puoli jaksoa Kaikki rakastavat Raymondia, ja sitten oltiin taas hereillä.
Sitten mentiin seuraavat kolme tuntia syklillä syliin-lattialle-leikkimatolle-nukutusyritys. Näitä kaikkia pieni jaksoi muutaman minuutin kerrallaan hermostumatta. Ei toivoakaan, että olisin saanut siivottua, kuten kunnianhimoinen suunnitelmani tämän päivän varalle kuului. Koneellisen pyykkiä ehdin sentään laittaa pyörimään.
Päivä olisi ollut huomattavasti ankeampi, ellen pikkuihmisen viihdyttämisen lomassa olisi katsellut sivusilmällä lähes koko Raymondin ykköskautta. On muuten mainio tilannekomedia. Pyöri alunperin telkkarissa kymmenisen vuotta sitten ja muistan jo silloin satunnaisesti seuranneeni ja hihitelleeni anopin naapurissa asumis -asetelmalle. Ajatus siitä kuten ylipäänsä naimisissa olosta ja äitiydestä oli silloin päässäni kuitenkin lähinnä hypoteettinen. Nyt aukeavat sarjassa käsiteltävät jutut ihan uudella tavalla, kun näistä on omakohtaista kokemusta. Sittemmin on talonostamista harkitessamme myös ajatus appivanhempien naapurustoon hakeutumisesta ollut ihan vakavassakin harkinnassa. Kaikkien samassa tilanteessa olevien pitäisi katsella ainakin muutama jakso Raymondia ennen kauppakirjojen allekirjoittamista.
