Saanko esitellä: Lila Alisa, 4,5 kk.

Lilan lempipuuhaa on tällä hetkellä kiljuminen. Olen miettinyt, pitäisikö asiasta jotenkin tiedottaa naapureille, jotta eivät kuvittelisi, että meillä harrastetaan nykyään sikojen teurastusta.

Kun eilisessä aloitustekstissäni mainitsin, että blogini tulee melko varmasti käsittelemään suurelta osin vauvanhoitoa, se ei millään muotoa tarkoittanut, että olisin asiassa joku ekspertti. Toki neljässä ja puolessa kuukaudessa on vaivihkaa tullut sellainen olo, että osaan jotenkuten pitää tuon möhkäleen hengissä, ja jopa jossain määrin tulkita hänen mielialojaan ja tarpeitaan. Ennen kesäkuuta minulla ei kuitenkaan ollut oikeastaan ollenkaan kokemusta pienistä vauvoista. En myöskään ole vieläkään ihan varma, halusinko oikeasti lapsen, vai ajattelinko vain, että sellainen kuuluisi tässä elämänvaiheessa hankkia, ja sekoitin tämän tunteen vauvakuumeeseen. Vai alkoiko kolmenkympin pamahtaessa mittariin kuuluisa biologinen kello raksuttaa, tiedä häntä. Niin vain kävi, että aloimme puhua lapsesta (no, vaati se nyt muutakin toimintaa…), tulin raskaaksi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin synnytin tyttären. Näinkin helposti se voi käydä. Olimme siis todella onnekkaita ja etuoikeutettuja.

Listaanpa tähän top 5 asiat, jotka vanhemmuudessa yllättivät:

1) Vauva vaatii oikeasti ympärivuorokautista huolenpitoa, eikä häntä voi jättää yksin. Jos haluan lähteä jumppaan tai baariin tai kampaajalle, vaatii se aikataulujen koordinoimista puolison kanssa. Joka kerta. Ja kyllähän minä tämän teoriassa tiesin. Muutos entiseen verrattuna vain on niin valtava, että vauva-arjen intensiivisyyttä ei oikein mitenkään voi etukäteen käsittää. Ja minun vauvani ei vielä edes ryömi, joten hänet voi sentään jättää lattialle jonkun lelun kanssa puuhailemaan siksi aikaa, kun haen toisesta huoneesta jotain tai käväisen vaikka pikaisesti suihkussa. Asiat siis mutkistuvat tästä vielä edelleen.

2) On olemassa erikokoisia vauvoja. Aiemmin vauvat olivat minulle vain vauvoja. Jos näin jossain sellaisen, en osannut yhtään arvioida, mahtaako kyseessä olla vastasyntynyt vai kenties puolivuotias (hiukan kärjistäen). No, nelikuiseni on painoltaan jo lähes 2,5 kertaa sen, mitä syntyessään. Vastasyntyneellä ja puolivuotiaalla on todellakin eroa.

3) Vauva ei ole robotti. Tästä harhakuvitelmasta on varmaankin syytettävä insinööripuolisoani, sillä en käsitä, mikä tai kuka muu minut olisi saanut ajattelemaan asiasta näin matemaattisesti. Lilan ensimmäisinä elinviikkoina vielä kuvittelin, että vauvalle tulee nälkä tietyin tasaisin väliajoin ja samantien alkaa itku, jolloin hänelle on syötettävä X millilitraa maitoa (ei enempää eikä vähempää), jotta tämä ei itkisi enää ennen seuraavaa nälkää. Sittemmin olen oppinut, että nälkäisenkin vauvan saa hetkeksi rauhoiteltua ja syöttöväliä pidennettyä, mikäli syöttäminen ei juuri sillä hetkellä ole mahdollista. Ja jos vauvaa syöttää pullosta, tämä ei loukkaannu verisesti, vaikka pullossa olisi esimerkiksi 20 millilitraa vähemmän tavaraa kuin tämänhetkinen nälkätilanne täysin tyydyttyäkseen vaatisi. Nyt nelikuisena Lila ei oikeastaan viestitä nälkäänsä juuri mitenkään. Silloin tällöin havahdun siihen, etten ole syöttänyt häntä neljään tai viiteen tuntiin. Korkeintaan hän saattaa vaikuttaa hiukan rauhattomalta.

4) Muutaman ensimmäisen kuukauden jälkeen vauva ei enää juurikaan saa selittämättömiä itkuraivareita täysin satunnaisesti. Jännitin alkuun, uskaltaisinko ollenkaan liikkua vauvan kanssa julkisilla paikoilla, sillä vauvathan itkevät ja se hermostuttaa kanssaihmisiä. Alkuun Lila ei viihtynytkään vaunuissa hereillä ollessaan, vaan saattoi huutaa, kunnes hänet otti syliin. Tämäkin vaihe meni ohi, ja varmuus vaunujen kanssa liikkumiseen löytyi. Ja kun syömisajatkin osaa hiukan alkuaikoja paremmin ennakoida, ei syöttöhommiinkaan joudu kaupungilla täysin yllättäen.

5) Äitiyslomailu on oikeastaan todella leppoisaa. Toki meillä on koettu iltaitkuja ja rintaraivareita ja väsyneitäkin ollaan joskus. Mutta minä nukun aamuisin pitkään, juon rauhassa aamukahvin, ja loppupäivän leikin vauvan kanssa ja siinä sivussa surffaan netissä ja katselen telkkaria, ellei sovittuna ole lounastreffejä. Töihin en ole kaivannut pätkääkään, ainoastaan kivoja työkavereita on joskus ikävä. Tiedostan kyllä, että mahdollisen seuraavan lapsen kohdalla ääni kellossa on ihan toinen.

Ensimmäinen blogikirjoitukseni oli muuten saanut kolme ”tykkäystä”. Apua, lukeeko tätä nyt sitten jo joku. Pitää varmaan yrittää jaksaa päivittää!