Tykkään jauhaa siitä, kuinka kotimaiset elokuvat ovat masentavia ja täynnä alkoholismia, väkivaltaa ja lumisia maisemia tai jos ovat olevinaan komedioita, niin älytöntä kummelihuumoria. Ja pääosassa on aina joku peterfranzen tai jasperpääkkönen tai mikkoleppilampi. Tämähän on tietysti törkeä yleistys, mutta ihan oikeasti hyväntuulen elokuvat, sellaiset sokerikuorrutetut, ovat vähissä.

Kävin katsomassa uuden romanttisen komedian nimeltä Rakkauden rasvaprosentti, joka yllätti positiivisesti. Omaperäinen se ei ollut – noudatteli pikemminkin huvittavuuteen asti perinteistä romkomin kaavaa. Leffa kuitenkin kirvoitti niin monet naurut ja jopa kyyneleetkin (saako vielä puoli vuotta synnytyksen jälkeen syyttää äitihormoneja?), että lähdin teatterista hymyssä suin ja panin merkille monen muunkin salista poistuvan luonnehtivan leffaa ”ihanaksi”. Milloinkohan viimeksi olen nähnyt kotimaisen elokuvan, jota voisi kuvailla tuolla sanalla?

Päähenkilöt Stigu (Mikko Nousiainen) ja Ella (Miina Maasola) ajautuvat Ellan aloitteesta panosuhteeseen ja kohtalon oikusta päätyvät sitten työkavereiksi suunnittelemaan Väestöliitolle mainoskampanjaa aiheesta ”kestävä parisuhde”. Stigu haluaisi pian enemmän kuin seksisuhteen, mutta aiempien kokemusten kovettama Ella ei lämpene heti. Kesäinen Helsinki ja suomalainen maalaismaisema, mainostoimistotyö ja citysinkun elämä esittäytyvät romantisoituina. Stigu on ristiriitainen hahmo – haaveileva runopoika, joka asuu pelimiesmäisessä poikamiesboksissa (”tyypillinen mainostoimistoihmisen kämppä”, kommentoi leffaseurana ollut kälyni) , käyttäytyy itsekkäästi niin ystävyys- kuin naissuhteissa ja omaa sotkuisen parisuhdehistorian. Naispäähenkilö Ellasta epätodellisen taas tekee hahmon kyynisyys ja suorasukaisuus. Absurdius huipentuu loppupuolella, kun Stigu ottaa valtavan ja älyttömän riskin voittaakseen Ellan itselleen. Koko kuvio on siis aika epäuskottava, mutta Hollywood-leffan kohdalla asia ei häiritsisi ollenkaan. Ongelma on siis se, että olen tottunut kotimaisen elokuvan kohdalla kaikkeen kaurismäkeläisyyteen ja inhorealismiin. Tarvitaan siis lisää tällaisia!

Eikä se Mikko Nousiainenkaan mikään varsinainen ällötys ole. Katselen loppujen lopuksi häntä mieluummin Stiguna kuin Mannerheimina.