Luin uusimmasta Annasta (48/2012) ex-missi Karita Tykän (os. Tuomola) haastattelun. Juttu herätti monensuuntaisia ajatuksia.

(Kuva: Anna.fi)

Tykällä on 2-vuotias poika Luca, joka sai alkunsa reilun vuoden yrittämisen jälkeen. Raskautumisen vaikeus oli ottanut koville, ja adoptiostakin oli jo puhuttu. Tykkä on tietenkin tällöin ollut jo yli kolmekymppinen, mutta ainakaan kuulemani perusteella reilu vuosi ei ole aika eikä mikään. Ja eikö ensin nyt yleensä kuitenkin käydä testeissä ja selvitetä lapsettomuushoitojen mahdollisuus?

Mutta nyt syyllistyin juuri siihen, mitä olin aikonut tässä tekstissä paheksua, eli esitin tietäväni paremmin jostakin aiheesta, joka todellisuudessa on jokaiselle henkilökohtainen.

Äitiyden maailma on täynnä tämänkaltaisia sudenkuoppia. On uskomatonta, miten lähes joka asiasta mielipiteitä on laidasta laitaan ja monet puolustavat omiaan raivolla ja kiihkeästi. On mahdotonta olla missään asiassa oikeassa, kun vastarannankiiskiä löytyy aina.

Imetys on yksi tällainen asia. Tykältä se ei ollut onnistunut, vaan kaikkensa yritettyään hän oli päätynyt pulloruokintaan. Olen iloinen, että joku puhuu imetysongelmista julkisuudessa. Neuvolan pitäisi varoitella niistä enemmän (tai ehkä tekeekin? Itseltäni jäi perhevalmennuksen imetysosio väliin) ja toisaalta korostaa sitä, ettei maidontulo ole hyvän äitiyden edellytys tai korvikeruokinta mitenkään hävettävää. Tykkä oli vauvajoogassa käydessään häpeillyt tuttipulloa, kun muut imettivät. Itse kadehdin äitejä, jotka sujuvasti kaivavat kassista korvikepullon ja syöttävät toisella kädellä vauvan ja toisella haarukoivat lounasta omaan naamariin. Heidän paidoissaan ei ole luukkuja ja niiden alla on nätit alusvaatteet. Tunnen kuitenkin velvollisuudekseni ruokkia lapsen omalla maidollani, koska sitä nyt sattuu tulemaan riittävästi. Ei pitäisi tuntea, eikä selitellä.

Tykkä puhuu haastattelussa myös siitä, miten äitiyden myötä oman maailman keskipiste ei yhtäkkiä ollutkaan hän itse. ”Se on ollut minusta todella terveellinen ja hyvä asia”, hän sanoo. En voisi olla enempää samaa mieltä. Muistan joskus kuulleeni aikuisuuden määritelmän olevan se, että ottaa vastuuta muistakin kuin itsestään, ja ihmetelleeni tätä. Eikö nimenomaan omasta itsestä vastuunotto ole aikuisuutta? ajattelin. Nyt ymmärrän tämänkin pointin paremmin.

Parhaiten minuun jutussa kolahti Tykän maininta siitä, ettei hän ole luontainen äitityyppi. Minäkään en nimittäin osaa leikkiä. Puolivuotiaan kanssa on vielä helppoa, kun leikkiminen on lelujen sekä omien sormien ja varpaiden tutkiskelua. En osaa lastenlauluja tai -loruja. vaan vauvani kasvaa listapoppia kuunnellen. Kun Lilaa vuoden-parin päästä luultavasti alkavat kiinnostaa piirretyt, voin kyllä laittaa muumit pyörimään, mutta pääni hajoaa, jos joudun niitä itse tuijottelemaan. Oivalsin kuitenkin, että tähän voi soveltaa samaa ajatusta siitä, että teki niin tai näin, se on joka tapauksessa jonkun mielestä väärin. Yritän siis olla ottamatta paineita. Ehkä opin vielä leikkimään ja loruilemaan ja ehkä minusta hyvinkin tulee sellainen äiti, joka osaa Risto Räppääjän biisit ulkoa. Tai sitten Lilan iltasatuja ovat Shakespearen sonetit ja MeNaisten artikkelit ja hän oppiikin puolestaan siteeraamaan Frendejä kolmevuotiaana. Saa nähdä.

Luca 2 veen ruokavalio vaikutti myös mielenkiintoiselta. Koska yritän pysyä ”en tuomitse” -linjassa, tyydyn vain pyörittämään silmiäni seuraavalle: ”Tänään hän söi aamiaiseksi raakapuuroa luomujugurtilla ja joi vihersmoothien, johon olin laittanut teetä itse jauhamistani pakurikäävistä, pinaattia, banaania, omenaa, hampunsiemeniä ja päärynää.”

No joo, yksi kommentti on pakko sanoa. Ei kai joku vain yritä kompensoida superfoodilla noiden muiden juttujen aiheuttamia huonoäitifiiliksiä?