Äitiyden sudenkuoppia

Luin uusimmasta Annasta (48/2012) ex-missi Karita Tykän (os. Tuomola) haastattelun. Juttu herätti monensuuntaisia ajatuksia.

karita_web-620x500.jpg

(Kuva: Anna.fi)

Tykällä on 2-vuotias poika Luca, joka sai alkunsa reilun vuoden yrittämisen jälkeen. Raskautumisen vaikeus oli ottanut koville, ja adoptiostakin oli jo puhuttu. Tykkä on tietenkin tällöin ollut jo yli kolmekymppinen, mutta ainakaan kuulemani perusteella reilu vuosi ei ole aika eikä mikään. Ja eikö ensin nyt yleensä kuitenkin käydä testeissä ja selvitetä lapsettomuushoitojen mahdollisuus?

Mutta nyt syyllistyin juuri siihen, mitä olin aikonut tässä tekstissä paheksua, eli esitin tietäväni paremmin jostakin aiheesta, joka todellisuudessa on jokaiselle henkilökohtainen.

Äitiyden maailma on täynnä tämänkaltaisia sudenkuoppia. On uskomatonta, miten lähes joka asiasta mielipiteitä on laidasta laitaan ja monet puolustavat omiaan raivolla ja kiihkeästi. On mahdotonta olla missään asiassa oikeassa, kun vastarannankiiskiä löytyy aina.

Imetys on yksi tällainen asia. Tykältä se ei ollut onnistunut, vaan kaikkensa yritettyään hän oli päätynyt pulloruokintaan. Olen iloinen, että joku puhuu imetysongelmista julkisuudessa. Neuvolan pitäisi varoitella niistä enemmän (tai ehkä tekeekin? Itseltäni jäi perhevalmennuksen imetysosio väliin) ja toisaalta korostaa sitä, ettei maidontulo ole hyvän äitiyden edellytys tai korvikeruokinta mitenkään hävettävää. Tykkä oli vauvajoogassa käydessään häpeillyt tuttipulloa, kun muut imettivät. Itse kadehdin äitejä, jotka sujuvasti kaivavat kassista korvikepullon ja syöttävät toisella kädellä vauvan ja toisella haarukoivat lounasta omaan naamariin. Heidän paidoissaan ei ole luukkuja ja niiden alla on nätit alusvaatteet. Tunnen kuitenkin velvollisuudekseni ruokkia lapsen omalla maidollani, koska sitä nyt sattuu tulemaan riittävästi. Ei pitäisi tuntea, eikä selitellä.

Tykkä puhuu haastattelussa myös siitä, miten äitiyden myötä oman maailman keskipiste ei yhtäkkiä ollutkaan hän itse. ”Se on ollut minusta todella terveellinen ja hyvä asia”, hän sanoo. En voisi olla enempää samaa mieltä. Muistan joskus kuulleeni aikuisuuden määritelmän olevan se, että ottaa vastuuta muistakin kuin itsestään, ja ihmetelleeni tätä. Eikö nimenomaan omasta itsestä vastuunotto ole aikuisuutta? ajattelin. Nyt ymmärrän tämänkin pointin paremmin.

Parhaiten minuun jutussa kolahti Tykän maininta siitä, ettei hän ole luontainen äitityyppi. Minäkään en nimittäin osaa leikkiä. Puolivuotiaan kanssa on vielä helppoa, kun leikkiminen on lelujen sekä omien sormien ja varpaiden tutkiskelua. En osaa lastenlauluja tai -loruja. vaan vauvani kasvaa listapoppia kuunnellen. Kun Lilaa vuoden-parin päästä luultavasti alkavat kiinnostaa piirretyt, voin kyllä laittaa muumit pyörimään, mutta pääni hajoaa, jos joudun niitä itse tuijottelemaan. Oivalsin kuitenkin, että tähän voi soveltaa samaa ajatusta siitä, että teki niin tai näin, se on joka tapauksessa jonkun mielestä väärin. Yritän siis olla ottamatta paineita. Ehkä opin vielä leikkimään ja loruilemaan ja ehkä minusta hyvinkin tulee sellainen äiti, joka osaa Risto Räppääjän biisit ulkoa. Tai sitten Lilan iltasatuja ovat Shakespearen sonetit ja MeNaisten artikkelit ja hän oppiikin puolestaan siteeraamaan Frendejä kolmevuotiaana. Saa nähdä.

Luca 2 veen ruokavalio vaikutti myös mielenkiintoiselta. Koska yritän pysyä ”en tuomitse” -linjassa, tyydyn vain pyörittämään silmiäni seuraavalle: ”Tänään hän söi aamiaiseksi raakapuuroa luomujugurtilla ja joi vihersmoothien, johon olin laittanut teetä itse jauhamistani pakurikäävistä, pinaattia, banaania, omenaa, hampunsiemeniä ja päärynää.

No joo, yksi kommentti on pakko sanoa. Ei kai joku vain yritä kompensoida superfoodilla noiden muiden juttujen aiheuttamia huonoäitifiiliksiä?

suhteet ystavat-ja-perhe uutiset-ja-yhteiskunta

Sukellus punaiseen

Teimme päiväretken Helsinkiin ja kävimme  Kiasman Pajassa vauvojen värileikissä eräästä facebook-ryhmästä kootulla 10 perheen porukalla. Meidän väriteemamme oli punainen. Aluksi tutustuttiin Osmo Rauhalan Elämän kirja -näyttelyssä pariin punaiseen teokseen. Lila innostui näyttelytilojen akustiikasta ja piti kunnon mölinämonologin. Nykytaide ei sen sijaan neitiin tuntunut tekevän erityistä vaikutusta, vaan teosta lähestyttäessä kakkiainen käänsi mielenosoituksellisesti päänsä poispäin.

Tämän jälkeen siirryttiin Pajaan, jossa vauvat tutustuivat punaisen sävyihin eri aistien avulla. Vauvat saivat tutustua erimuotoisiin, erilaisia ääniä pitäviin punaisiin esineisiin (esim. lelu, papiljotti, pilttipurkin kansi) lattialla punaisten pyyhkeiden päällä. Naapurivauvan tavarat kiinnostivat luonnollisesti omia enemmän.

punainen.jpg

Punaisen kankaan alla.

Värejä päästiin myös maistelemaan, kun vauvat saivat eteensä kasat punaisia marjasoseita, joilla tehtiin taidetta valkoiselle paperille (kuten myös omiin ja äidin vaatteisiin). Pieni maiskutteli mielissään ruusunmarja-vadelmasosetta, joka oli ilmiselvästi suurempaa herkkua kuin kotona tähän mennessä maistellut puuro ja peruna.

sose.jpg

Mitenhän tämän toteuttaisi kotona siististi?

Vauvat nauttivat jutusta silminnähden ja kaikki kymmenen jaksoivat koko puolitoistatuntisen hermostumatta. Lila oli joukosta nuorin (vaikkakaan ei pienin) ja suosittelisinkin värileikkiä vähintään puolivuotiaille, jotka jo istuvat ja ryömivät. Omalle ryhmälle tilattuna hintaa tuli vauvalle ja kahdelle aikuiselle yhteensä 30 euroa, mikä oli puolentoista tunnin sessiosta aika paljon. Jäin kaipaamaan jatkoksi keltaista, sinistä ja vihreää (ja tietenkin lilaa!) aisti-ilottelua. Ideoita tästä kuitenkin sai myös kotikäyttöön. (Mamma Koo, eiköhän pidetä meidän ”vauvakerholle” oma värileikki?)

suhteet ystavat-ja-perhe suosittelen