Pikkuasioita (noin 1 cm x 1 cm)
Väittävät, että lapsen saaminen saa ajattelemaan kaikesta eri tavalla. Jopa, että saattaa kasvaa vahingossa aikuiseksi.
Tänään huomasin olevani aikuinen. Kävin hammaslääkärissä poistattamassa suussani lähes 32-vuotiaaksi viihtyneen maitohampaan, joka oli ilmeisesti alkanut syöpyä sisältäpäin niin, että olisi ennen pitkää haljennut. Tilalle ei siis ole koskaan ollut tulossa pysyvää hammasta.
Toiseksi viimeinen mohikaani. Suuhun jäi vielä yksi hyvinvoiva maitohammas.
Entinen minä olisi valittanut ja kiukutellut asiasta tutuille ja tuntemattomille sekä surkutellut kovaa kohtaloaan, kun hammasrivistössä on ruma aukko, joka ei oikeasti edes näy ulospäin ellen kovasti ala irvistelemään. Olisin pelännyt poisto-operaatiota, joka mielessäni oli suurempi toimenpide kuin oikeasti olikaan. Olisin vetäytynyt loppupäiväksi peiton alle odottamaan eeppistä jälkisärkyä. Sen jälkeen olisin murehtinut niitä pariatuhatta euroa, jotka joudun sijoittamaan hammasimplanttiin, sillä en aio loppuelämääni elää vajaalla purukalustolla.
Oikeastihan asiat ovat hyvin, jos suurin murhe elämässä on korjattavissa rahalla.
Lila ei välitä siitä, onko äidillä mahdollisesti kuussatasta buranaa vaativa hammassärky. Pieni on silti syötettävä, leikitettävä ja vaipatettava. Ja yksi hammas on oikeasti – sekä konkreettisesti että ihmiselämän mittakaavassa – tosi pieni asia, kun kotona odottaa ihmeellinen, pieni olento.
Tässä suussa ei ole vielä yhtään hammasta, ja hyvin menee silti.
Vastaanottohuoneeseen astuessani huomasin ajattelevani, että vaikka hampaan kirurginen poisto kuulostaa pelottavalta ja kivuliaalta, niin olenhan minä sentään synnyttänytkin.
Sain poistetun hampaan mukaan muistoksi. Taidan laittaa sen ensi yöksi tyynyn alle, jos vaikka hammaskeiju toisi tilalle ne tarvittavat pari tonnia.
PS. Jos muuten näkevät äidit maailman eri näkökulmasta, niin tekevät myös hammaslääkärit. Täti vilkaisi koneelta potilastietojani ja totesi: Sinulla on näköjään 5,5 kuukauden ikäinen vauva! Joko on yhtään hammasta puhjennut?
