Aikomukseni oli ihan oikeasti käydä tänään lukuprojektin kimppuun. Päätinpä sitten kuitenkin mieluummin heilutella pingviinihelistintä, laulaa Maijan karitsaa ja syödä siinä sivussa kylmää pizzaa yhdellä kädellä.

Miten minun elämästäni tällaista on tullut?

Myös hiljattain äidiksi tullut ystäväni kertoi mummonsa tokaisseen lapsen synnyttyä: ”Nyt olette vihdoin oikea perhe.” Ystäväni oli reagoinut hämmästyneesti, olihan hän pitänyt yhtä puolisonsa kanssa jo yli vuosikymmenen. Vasta vauva-arjen myötä hänelle oli valjennut, miten oikeassa mummo olikaan. Kaksi aikuista ihmistä voi elää saman katon alla loppujen lopuksi aika itsenäisiä elämiä, kun yhteisiä huollettavia ei ole. Lapsen synnyttyä kaikki muuttuu täysin.

Ennen saatoin tehdä omia viikonloppusuunnitelmia ja kertoa niistä puolisolle vain ilmoitusluontoisesti. Kävin jumpissa neljä kertaa viikossa, silloin kun jaksoin tai huvitti tai oli aikaa. Ostin spontaanisti ystäväni kanssa liput Take Thatin stadionkeikalle Manchesteriin ja ilmoitin vasta sitten miehelle, että sellainen reissu on tulossa.

Nyt meillä on miehen kanssa synkronoidut Google-kalenterit, jonne kumpikin merkkaa pakolliset menonsa. Jos toisella on jotain, on toisen oltava vauvan kanssa kotona. Kaikesta ei-pakollisesta neuvotellaan etukäteen. Kyse ei ole vain menojen yhteensovittamisesta – myös yhteistä aikaa on löydyttävä pariskuntana ja perheenä, eikä toista voi eikä halua jättää pitkäksi aikaa yksin vaippasirkusta pyörittämään. Varsinkaan minua, kun kakkiainen vielä kaikesta kiukuttelusta ja tissiraivareista huolimatta kasvaa edelleen täysin rintaruokinnalla.

Joskus eksyn selaamaan lehdestä tai netistä viikonlopun menovinkkejä. Facebook-feedini täyttyy edelleen viikonloppuisin tamperelaisten baarien ja yökerhojen päivityksistä. Tiedän kuka keikkailee ja missä, ja mikä ravintola on uusinut ruokalistansa. Se, että jotkut ihmiset oikeasti menevät ulos, syövät ja juovat ja tanssivat, tuntuu hyvin kaukaiselta. Olen joutunut metaforisen aidan toiselle puolelle, sinne, missä ovat perheelliset. Elän samassa maailmassa kuin vuosi sitten, mutta jotenkin ihan eri tasolla.

Luultavasti äitiyshormoneiden mukana tulee annos hälläväliä-hormonia, joka asettaa prioriteetit uuteen uskoon. Yhtäkkiä huomaan vähät välittäväni Oktoberfestistä tai Halloweenistä tai siitä-uudesta-yökerhosta-jonne-menee-KAIKKI. Havahdun siihen, että on perjantai, kun telkkarista tulee Tartu mikkiin. Saatan sen kunniaksi juoda puoli lasia viiniä ja nukahtaa samantien.

Olen monesti sanonut lapsen saatuani, että ymmärrän nyt vapaaehtoisesti lapsettomia paremmin kuin koskaan. Heidän elämänsä on aivan toisella tavalla vapaata, onnellista ja täysipainoista. Näitä kahta onnea on mahdotonta verrata keskenään. Kuin pyytäisi valitsemaan, haluatko muuttaa New Yorkiin vai Havaijille. Uskallan sanoa, että myös lapsettomana olisin varmasti ollut onnellinen. Mutta valinta perustaa perhe (sikäli kun se nyt edes on valintakysymys) on samalla viivalla lapsettoman elämän kanssa vain siihen asti, kun lapsi on vielä olemassa vain teoriassa. Kun vauva on jo osa perhettä, tuntuu täysin mahdottomalta ajatus perheestä ilman häntä.

(kuva: heart.co.uk)

Sitäpaitsi (nyt tulee klisee) lapset ovat pieniä vain hetken. Ehkäpä Take Thatin seuraavalla comeback-kiertueella – tai sitä seuraavalla – istumme jo Lilan kanssa yhdessä katsomossa.