Tunnenko naapurini?

Toimituksen palstalla kysyttiin, tuntevatko kerrostaloasujat naapureitaan. Kysymys on mielenkiintoinen. Lyhyesti vastattuna: en tuntenut naapureitani, ennen kuin tapahtui kaksi asiaa – sain lapsen, ja taloyhtiössä tehtiin putkiremontti.

Asumme kahden kerrostalon yhtiössä, 70-luvun alussa rakennetussa hissittömässä kolmikerroksisessa talossa. Omassa rapussamme on 12 asuntoa ja asumme itse ylimmässä kerroksessa. (Ei, en itsekään tiedä, miten jaksan kanniskella koko ajan painavammaksi käyvää vauvaa ylös ja alas. Vaunuja säilytämme onneksi autotallissa.) Olemme asuneet täällä syksystä 2005, jolloin olimme vielä tuoreehko pariskunta ja perheen perustaminen vielä kaukainen ajatus. Asumme siis rapun ”viimeisessä” asunnossa, joten kotiin mennessäni kuljen kaikkien muiden yhdentoista oven ohi. Törmään siis usein rapussa naapureihin, mutta tervehdystä enempää en oikeastaan ollut vaihtanut kenenkään kanssa ennen tämän vuoden kevättä.

Loppuvuodesta 2011 sitten koitti taloyhtiössämme kauhulla odotettu lvi-saneeraus eli putkiremontti. Asiasta järjestettiin tiedotustilaisuuksia ja katselmuksia, jolloin muutkin kuin hallituslaiset näkivät toisiaan. Yhtäkkiä kaikilla oli yhteinen puheenaihe. Kullakin oli omat suunnitelmansa jokaista asuntoa vuorollaan kohdanneen kahdeksan viikon vesikatkon varalle.

Keväällä naapurit alkoivat myös huomata paisuneen olemukseni ja kommentoivat sitä taloyhtiön hallituksessa istuvalle puolisolleni kokouksissa. Varsinainen muutos naapurikontakteissa tapahtui, kun olimme kotiutuneet vauvan kanssa. Lilan ensimmäisen kuukauden aikana juttelin naapureiden kanssa varmasti enemmän, kuin edellisten seitsemän vuoden aikana yhteensä. Moni tuli onnittelemaan ja ihastelemaan ja kysymään tytön nimeä, vaikkemme tienneet toistemmekaan etunimiä. Ensimmäisten kuukausien iltaitkut kuuluivat alempiin kerroksiin, mutta ne ovat ”elämisen ääniä” eivätkä kuulemma haittaa mitään.

Naapureita on tuonut yhteen myös remontin myötä uuden tyylikkään ilmeen saanut taloyhtiön sauna. Jos vain olen kotona, suuntaan tiistai-iltaisin naisten lenkkisaunavuorolle. Vauvoista ja synnytyskokemuksista puhutaan usein sielläkin, mutta myös kaikesta muusta. Saunavuorolle on muodostunut tietty ydinporukka. Kaikkia saunakavereita en välttämättä tunnistaisi, jos kohtaisin heidät pihassa vaatteet päällä.

Vielä tänne muuttaessamme valtaosa naapureista oli eläkeläisiä, mutta pientä sukupolvenvaihdosta on havaittavissa, ja tiedän taloyhtiöstä ainakin kolme muuta lapsiperhettä. En usko, että asumme täällä enää silloin, kun Lila on pihallaleikkimis-iässä, mutta jos asumme, leikkikavereita varmasti löytyy naapurustosta.

Näinkin meillä kommunikoidaan.

Salkkareiden kaltaista draamaa ei siis meidän taloyhtiöstä löydy (tai ehkä löytyykin, enkä vain ole siitä tietoinen?). Mutta kyllä täällä moikataan, jutellaan, ja jossain määrin tunnetaankin. Ihan kiva juttu.