Vertaistukea
Äitiys on siitä ihmeellinen juttu, että se tekee sosiaaliseksi.
Minun on aina ollut suhteellisen helppo tutustua ihmisiin, mutta en muista juuri koskaan jutelleeni vieraille ihmisille esimerkiksi bussissa, lääkärin odotushuoneessa tai yleisessä vessassa – ainakaan selvinpäin. Kerran matkalla Thaimaahan istuin 11 tuntia lentokoneessa tuntemattoman miehen vieressä, ja pakollisten voisitko-nousta-että-pääsen-vessaan-keskusteluiden lisäksi taisimme vaihtaa keskenämme noin kolme lausetta, ja sekin tuntui paljolta.
Kun sinulla on vauva, muut vauvalliset ovat ikäänkuin samaa heimoa ja heidän kanssaan on helppo aloittaa keskustelu. Jos nousen vaunujen kanssa bussiin, jossa on jo toiset vaunut, tulee varsin epäsuomalaisesti ainakin tervehdittyä kanssamatkustajaäitiä. Koskikeskuksen lastenhoitohuoneessa (Tampereen paras lajissaan, muuten) ja neuvolan odotushuoneessa olen jäänyt monet kerrat suustani kiinni tuntemattoman kanssa.
Satunnaiset kohtaamiset äitikollegojen kanssa eivät kuitenkaan riitä vertaistueksi. Jos, kuten itselläni, ystävät ovat enimmäkseen muilla paikkakunnilla, tai heillä ei ole lapsia, tai ainakaan samanikäisiä lapsia, vertaistukea tulee haettua netin äitipalstoilta. Eräs ns. henkireikäni on kesäkuussa synnyttäneiden porukka, joka hitsautui yhteen jo odotusaikana eräällä vauvafoorumilla ja jatkaa nykyään elämäänsä Facebookissa. Tästä ryhmästä olen saanut lukemattomasti vastauksia tyhmiin kysymyksiin, kannustusta toivottomissa tilanteissa, äitikontakteja eri puolille Suomea, ja kaksi ihan oikeaa sydänystävää (vilkutus H:lle ja V:lle, jos luette tätä!).
Tänään kävin jälleen yksillä kahvitreffeillä erään nettitutun kanssa. Häneen otin yhteyttä, koska meillä on suurinpiirtein samanikäiset vauvat, olemme itsekin suurinpiirtein samanikäisiä, ja asumme kävelymatkan päässä toisistamme. Olen kuitenkin huomannut, että niin kuin ei muussakaan elämässä pysty ystävystymään kenen kanssa tahansa, ei myöskään pelkkä äitiys riitä samalle aaltopituudelle pääsemiseen. Joidenkin kanssa ei vaan klikkaa yhtään. Päätinkin lähteä kahville sillä ennakko-oletuksella, että tyyppi on joku kiihkouskovainen, persuja äänestävä, suonensisäisiä huumeita käyttävä avohoitopotilas, joka ei pysty puhumaan muusta kuin vauvastaan. (Melko paradoksaalinen hahmo tosin olisi tuo…) Kaikki muu olisi sitten vaan plussaa. Onneksi kahviseurani olikin oikeasti mukava tyyppi jonka kanssa oli luontevaa jutustella ja varmasti treffaamme uudelleenkin. Tuuri kävi.
Lila löysi muuten tänään varpaansa. Ihanaa seurata, kun joku tuollainen on pienelle maailman ihmeellisin, uusi asia.