12.8.

12.8. 

Meidän laskettu aika.

Näinä päivinä meidän elämän piti muuttua. Meidän perheestä piti tulla kolmihenkinen. Mun piti jäädä äitiyslomalle, jäädä kotiin vauvan kanssa. Sen sijaan tänään alkoi työt toden teolla.

Viime viikolla tein uuden verokortin. Edellisen olin tehnyt alkuvuonna, kun olin raskaana, aivan liian pienellä veroprosentilla. Koko kevään ajan kuvittelin, että kyllä mä vielä jään äitiyslomalle tämän vuoden puolella. Todellisuus oli kohdattava viimeinkin. Nyt maksan sitten loppuvuoden veroa 50% palkasta. Huhhuh. Ihan kuin töihin meno tänään ei olisi muutenkin vaikeaa – nyt se täytyy tehdä puoli-ilmaiseksi.

Tämä vuosi on ollut raskas. Raskaus, sen päättyminen ja loputon uuden raskauden yrittäminen ovat ottanet voimille. Toisaalta tämä kesä on ollut paras kenties vuosikausiin. Pelkkää surun suossa kävelyä tämä vuosi ei siis ole ollut.

Mutta se yrittäminen. Siihen mä olen kyllästynyt. Elämään koko ajan niin, että saatan olla raskaana. Tuntea huonoa omaatuntoa hauskan baari-illan jälkeen. Ovulaation pakonomaista etsimistä ja seksin pakottamista sen tienoille. Jokakuukautista pettymystä kuukautisten alkaessa. Taaskaan ei tärpännyt. Miksi ei vieläkään? Onko meissä joku vika? Onko minussa jotain vikaa?

Lohduttauduin keskenmenon jälkeen sillä, että varmasti pian tärppää uudestaan. Eipä tärpännyt. Olen odottanut yhdeksän kuukauden ajan, eikä tuloksena ole todellakaan vauva – ei edes sen alku.

Valitettavasti en voi edelleenkään muuta kuin toivoa, odottaa, uskoa – ja ostaa ovulaatiotestejä. Tänään teen niistä ensimmäisen. Jos tämäkään ei auta, en jaksa enää odottaa. Minä olen jo yhden yhdeksän kuukauden odotuksen käynyt läpi tuloksetta, se saa luvan riittää. Aion elää syyllisyyttä tuntematta, juoda baarissa viiniä, unohtaa kiertopäivät ja ovulaation sijainnin. Ja harrastaa seksiä ainoastaan silloin kun huvittaa – mutta ilman ehkäisyä.

Seuraavan kerran odotan vasta sitten kun vatsassa on todistettavasti jotain odottamisen arvoista.