Mitä jos emme saakaan lasta?

Viime aikoina vauvakuume on nostanut taas päätään enemmän ja olemme yrittäneet aika aktiivisesti ”tehdä vauvaa”. Tuloksetta. Mieleen on hiipinyt ensimmäistä kertaa ihan oikeasti ajatus mitä jos emme saakaan lasta? Mitä jos en enää raskaudukaan? Mitä jos saan loputtomasti keskenmenoja? Mitä jos meissä on jotakin vikaa? 

Miten osaisin elää lapsettomana? Missä vaiheessa heittäisin vauvanvaatteet pois? Missä vaiheessa tyhjä syli ei enää itkettäisi?

Lähipiirissäni lähes kaikille lapset ovat tulleet helposti, yrittämättä, itsestäänselvästi. Olen yksin näiden kysymysten kanssa. Muiden ei tarvitse, eikä ole koskaan tarvinnut, miettiä mahdollista lapsettomuutta. Heillähän on jo lapsia. He valittavat väsymystä, kiirettä ja tavaranpaljoutta. Komentavat kiukuttelevia lapsia, hyssyttelevät itkeviä vauvoja ja tarjoavat ruokaa nälkäisille. He eivät edes ymmärrä, kuinka paljon heillä on. Kuinka onnekkaita, kuinka helvetin onnekkaita he ovat.

Ja minä katson vierestä. Haluaisin itsekin kuulua siihen joukkoon, joka pitää jälkikasvuaan itsestäänselvyytenä. Haluaisin olla väsynyt yövalvomisista ja kiukuttelevista lapsista. Haluaisin siivota ruokatahroja pöydästä, pyyhkiä pyllyjä ja kuunnella itkupotkuraivareita. Haluaisin sen kaiken, mitä vanhemmuus tarjoaa.

Sen sijaan mietin, kutsuuko minua äidiksi kukaan koskaan?