Aika kuluu, ei sitä voi estää. Ei kai mitään tarvitse ikuisesti kestää?
Tänä kesänä elämässä on tapahtunut enemmän muutoksia kuin hetkeen. Muutto ja työpaikan vaihto ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, että kesä on vietetty stressaavissa tunnelmissa. Hormonitoimintani on aika lailla sekaisin tällä hetkellä. Täytyy taas odotella kierron säännöllistymistä. Mutta siinähän minä olenkin jo hyvä! Minusta on tullut varsin kärsivällinen odottelija lähes kahden vuoden odottelun seurauksena.
Kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten olin juuri valmistumassa ja aloittamassa ensimmäisessä työpaikassani. Kaksi vuotta sitten minulla oli kauhea vauvakuume ja halusin oman lapsen. Kaksi vuotta sitten minulta löydettiin patti suusta. Jouduin käymään monissa tutkimuksissa ja päätimme aloittaa yrityksen heti niiden jälkeen, jos kaikki olisi kunnossa. Marraskuun alussa sain tulokset magneettikuvasta. Kaikki oli hyvin. Niinpä me jätimme ehkäisyn pois. Enpä olisi silloin uskonut, että kaksi vuotta myöhemmin olen edelleen lapseton. Että kahden vuoden päästä, en ole vieläkään raskaana. Silloin en tiennyt, että tulisin epäonnistumaan naisena näin pahasti. Että kehoni ei kykenisi kasvattamaan lasta sisällään, vaan epäonnistuisi kerta toisensa jälkeen. Kuukausi toisensa perään. Raskaus toisensa jälkeen.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei ole tehnyt kipeää nähdä ystävieni raskautuvan, heidän vatsansa kasvavan ja heidän muuttuvan äideiksi ja isiksi. Olen ihastellut heidän lastenhuoneidensa sisustusta, vertaillut lastenvaunujen ominaisuuksia ja neulonut villasukkia uusille tulokkaille. Ja olen pitänyt vauvoja sylissä. Olen pitänyt muiden lapsia sylissäni ja tuntenut joka kerta ihastelun lisäksi puristavaa kipua. Kuin sydämeni yrittäisi kääntyä ympäri.
Yritän elää täyttä elämää. Nauttia joka hetkestä. Käydä keikoilla, viinilasillisilla, matkoilla… mutta mikään ei täytä tätä tyhjyyttä. Syliä, jossa olisi paikka valmiina.
En voi tehdä muuta kuin odotella. Ja siinähän minusta on tullut varsin hyvä.
Miksi juuri minä
miksi juuri me?
Mitä oikein teimme
että tämän ansaitsemme?