Kaukainen haave

Tällä hetkellä oma lapsi tuntuu todella kaukaiselta haaveelta. Vähän kuin ulkomailla asuminen tai kirjan kirjoittaminen. Kaikki nämä ovat haaveita, joiden en enää usko ehkä koskaan toteutuvan. Ensi viikolla vaihtuu marraskuuksi ja samalla tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun päätimme yrittää lasta. Marraskuussa tulee kuluneeksi myös vuosi viimeisimmästä raskaudesta. 

Vuodessa ehtii paljon. Siinä ajassa ehtii muuttaa. Vaihtaa työpaikkaa. Aloittaa uuden harrastuksen. Matkustaa. Lukea monta kirjaa. Itkeä aika monet itkut. Nähdä ystävien lasten syntyvän ja kasvavan. Tehdä luvattoman monta raskaustestiä. Odottaa. Ja pettyä. Monen monta kertaa.

Mutta vuodessa ehtii myös toipua kahdesta keskenmenosta. Ehtii opetella elämään ilman lasta. Pitää huolta itsestään ja parisuhteesta. Välillä sitä jopa unohtaa kaiken sen tuskan, jota on tottunut kantamaan harteillaan. Joskus taakan laskee huomaamattaan ja nauttii hetkestä. 

On kuitenkin aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Hakeutua tutkimuksiin ja etsiä vikoja. Olisin niin toivonut, että tämän olisi voinut välttää. Että olisin tullut sitten kuitenkin raskaaksi onnistuneesti. Aina ei kuitenkaan käy niin kuin toivoo.

Ja aina kaikki haaveet eivät toteudu.