Liikaa kysymyksiä

En oikein enää edes tiedä, mihin kategoriaan nämä postaukset kuuluvat. Vauvakuume tuntuu niin laimealta käsitteeltä tämän todellisen elämän rinnalla.

En osaa oikein selittää, miltä kolmas keskenmeno tuntui. Ei vielä oikein miltään. Toisaalta se tuntui hyvin normaalilta, sillä näinhän nämä minun raskauteni ovat tavanneet päättyä. En tiedä toisesta tavasta. Minulle raskauden kesto ei ole yhdeksää kuukautta, vaan joitakin viikkoja. Toisaalta tämä keskenmeno tuntuu nyt lopullisemmalta kuin aiemmat keskenmenot. Tuntui ja tuntuu edelleen siltä, että meidän ei oikeasti ole mahdollista saada lapsia.

Meille tuli kutsu tutkimuksiin toistuvien keskenmenojen vuoksi ja ne alkavat kahden kuukauden päästä. Olenkin miettinyt mahdollisia tuloksia, mitä tutkimuksissa voidaan saada selville ja sitä, miten se vaikuttaa meidän elämäämme. Joko vika on minussa, miehessä, molemmissa tai syytä ei löydetä. Joko vika on korjattavissa lääketieteellisesti tai sitten ei. Kenties pystymme saada lapsia jonkun muun kuin toistemme kanssa tai ehkä meistä ei kumpikaan voi koskaan saada lasta.

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa kahdeksan vuotta ja tämä on ensimmäinen hetki, kun tosissani mietin eron mahdollisuutta. Jos miehessäni on vika, olisinko valmis luopumaan äitiydestä hänen takiaan? Katkeroituisinko? Mitä jos jäisin suhteeseen ja eroammekin siinä vaiheessa, kun olen 40 ja lastensaaminen on minulle liian myöhäistä? Mitä jos vika olisikin minussa? Olisinko valmis kestämään sen, että minä olen syypää mieheni lapsettomuuteen? Voisinko ”kieltää” häneltä mahdollisuuden tulla isäksi? Katkeroituisiko mies? Jos meidän kromosomimme eivät sovi yhteen, jäisimmekö tähän? Kärsisimmekö lapsettomuudesta yhdessä? Katkeroituisiko jompikumpi, kun rakkautemme toisiamme kohtaan eväisi meiltä mahdollisuuden vanhemmuuteen? Mitä jos eroamme silloin, kun olen 40, enkä enää ehtisi saada lapsia, mutta mies ehtisi? Olenko valmis lapsettomaan elämään? Haluanko adoptoida?

Niin paljon kysymyksiä.