It comes and goes in waves

Kevät ja alkukesä ovat olleet niin kiireisiä, että olen onnistunut unohtamaan tutkimustulosten odottamisen kokonaan. Tänään kuitenkin iski ahdistus tajuntaan. Keskiviikkona lääkäri soittaa ja paljastaa vikamme. Tai ehkä meissä ei olekaan mitään vikaa.

Olen tähän asti ollut siinä ajatuksessa, että todennäköisesti mitään selkeää syytä keskenmenoille ei löydy. Olen miettinyt, että olisi jopa helpotus, jos selkeä vika löytyisikin. Olisi vika, jonka pystyy korjaamaan. Lääkettä naamariin ja seuraava raskaus onnistuisikin.

Vasta tänään tajusin alkaa pelätä sitä vaihtoehtoa, että meissä onkin sellainen vika, joka ei ole parannettavissa. Ehkä selviää, että kromosomimme eivät yksinkertaisesi sovi yhteen ja raskautemme tulevat aina päättymään keskenmenoon tai parhaassakin tapauksessa vaikeasti vammaiseen lapseen. 

Ehkä minussa onkin parantumaton vika. Ehkä olen sopimaton hoitamaan tätä naiseuden tehtävää. Ehkä olen maho. Huono nainen. Äidiksi kelpaamaton.

Mitä sitten? Pitääkö meidän erota toimivasta avioliitosta sen vuoksi, ettemme kykene yhdessä lisääntymään? Voisinko riistää mieheltäni mahdollisuuden isyyteen, jos minä olen viallinen? Jos kromosomimme eivät sovi yhteen, emmekö sovi muutenkaan yhteen?

Keskiviikko, tule pian.

Keskiviikko, älä tule ikinä.