Ultrakuulumisia

Rv 12+5

Koko raskauden ajan olen odottanut ja pelännyt tätä päivää: ensimmäistä varsinaista ultraa. Varhaisultrassa oli toki huojentavaa nähdä sydämen syke, mutta en ole siltikään uskaltanut vielä iloita raskaudesta, kuten ehkä täälläkin on ollut aistittavissa. Nyt uskallan.

Pääsimme aloittamaan ultran vartin aikataulusta etuajassa, joten varsinaista odottelua ei onneksi tullut paikan päällä. Koko toimitus tehtiin vatsan päältä, vaikka epäilinkin etukäteen, ettei se onnistuisi. Vatsani ei ole nimittäin vielä kasvanut yhtään (olen laihtunut raskauden aikana useita kiloja), enkä itse erota kohtua vatsaa painellessa. Niin vain epäilyksistäni huolimatta monitoriin tuli selkeä kuva pikkuisesta. Mittojen ottaminen oli helppoa, sillä pikkuiseen oli tosi hyvä näkyvyys, vaikkakin hän pyöri aikamoisen aktiivisesti. Kun vihdoin sain kuulla, että kaikki näyttää normaalilta ja mitat vastaavat viikkoja, aloin itkeä helpotuksesta. Niskaturvotuksen määrä oli myös täysin normaali, joten meidän pikkuisella on siellä kaikki hyvin. 

Vasta nyt raskaus tuntuu konkreettiselta. Vatsassani on oikeasti pieni ihminen. En voi edes kuvailla, kuinka helpottunut ja onnellinen olen.