Kipeitä muistoja

Olin tänään koulutuksessa ja kuljin sinne sellaista reittiä, mitä en koskaan normaalisti kulje. Poikkeuksellisesti jouduin menemään Kätilöopiston ohi. Tämä oli ensimmäinen kerta tammikuun jälkeen, kun kuljin juuri sen pysäkin ohi, jolla jäin pois tammikuussa Kätilöopistolle suunnatessani vuodon alkaessa. Tunteet tulivat hyvin vahvasti pintaan ja lähes unohdetut kokemukset pyrkivät esiin. Melkein itkukin tuli.

Tammikuun loppu. Olin yksin ja peloissani. Olin kuitenkin vielä luottavaisin mielin, kyllä kaikki järjestyy. Istuin monta tuntia sairaalan käytävällä. Epätietoisena. Vihdoin pääsin kätilön luo. Hänen ilmeensä, sanansa, veivät kaikki viimeisetkin toivonrippeet raskauden onnistumisesta. Ei musta tullutkaan äitiä. En mä saanutkaan lasta. Ihan kuin joku olisi tehnyt mulle ilkeimmän mahdollisen pilan. Luulitkos olevasi raskaana, etpäs oo enää, lälläslää.

Tuosta päivästä on lähes tasan kahdeksan kuukautta. Tänään alkoi kahdeksannet kuukautiset tuulimunan/varhaisen keskenmenon jälkeen. Olen kahdeksan kuukautta yrittänyt, uskonut, toivonut. Kahdeksan kertaa olen pettynyt. Kuinkakohan monta kertaa vielä?