Elämän reiluudesta

Ei siitä niin kovin kauan ole, kun ajattelin elämän kohtelevan ihmisiä jokseenkin reilusti. Naiivia – tiedän. Kuvittelin, että jokainen kohtaa elämänsä aikana suurinpiirtein saman verran vaikeuksia. Että, jokaisen kuorma painaa jokseenkin yhtä paljon. Kuinka väärässä olinkaan. Mielestäni yksi elämän raadollisimmista asioista on se, että se ei todellakaan ole reilua.

Joku syntyy Pohjois-Korean työleirille ja elää siellä koko elämänsä. Joku kuolee aidsiin jo pienenä lapsena. Joku siepataan ja myydään seksiorjaksi. Nämä ovat ihan kamalia asioita, mutta tuntuvat olevan niin kaukana meidän elämästämme. Ei kai kenenkään elämä noin kamalaa voi olla? Voi, ja on.

Moni on varmasti lukenut Hyvinkään ammuskeluissa loukkaantuneesta poliisista, joka on nyt sairastunut syöpään. Epäreilua. Kohtuuttoman epäreilua. Ja kyllähän näitä tapauksia on ihan tuttava- ja lähipiirissäkin. Tuttu menetti kätensä onnettomuudessa työpaikalla. Toiselta kuoli kaksi poikaa peräkkäisinä vuosina. Eräs jäi 24-vuotiaana leskeksi pienen vauvan kanssa. Yksi pahoinpideltiin ja ryöstettiin lomamatkan ensimmäisenä päivänä.

Ja joku elää elämänsä ilman sen kummempia vastoinkäymisiä. Valmistuu, käy töissä, menee naimisiin, ostaa asunnon, saa lapsia, elää pitkän elämän.

Ei meidän pidä eikä kannata verrata ongelmiamme. Joskus sitä vain miettii elämän epäreiluutta. Näkee vanhempia, jotka kohtelevat huonosti lapsiaan tai kuulee jonkun päätyvän aborttiin. Sitä saattaa miettiä, miksi juuri tuo on tullut raskaaksi, miksi tuo on saanut lapsia. Vastaus: Elämä ei ole reilua. Aina jollakin menee paremmin. Ja aina jollakin menee huonommin.

Kai sitä pitää osata nähdä ne oman elämän hyvät asiat ja olla onnellinen niistä. Minä olen terve ja rakastettu. Minulla on koti ja työpaikka. Minulla on ruokaa, vaatteita ja kaikki raajat tallella. Minä olen elossa.

Siinä on jo aika monta kiitollisuuden aihetta.