Kolme vuotta elämästä
Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Vuosi oli 2014, olin ”kärsinyt” vauvakuumeesta koko syksyn, olin juuri valmistunut yliopistosta ja olin naiivin varma siitä, että me saamme ihan pian lapsen. Kasvatetaanhan meidät nuoret naiset pelkäämään raskautta koko elämämme ajan. Moni (myös minä) kuvittelee, että raskaus alkaa heti, kun ehkäisy loppuu.
Kuinka vähän tiesinkään.
Toki, tulin helposti raskaaksi ensimmäisellä kerralla. Kuukautisia ei vain kuulunut, vaikka raskaustestit näyttivät negatiivista. Muistan, että oli aurinkoinen loppiaisaamu, kun viimein tein positiivisen raskaustestin. Olimme innoissamme ja jännittyneitä. Näinkö helppoa se oli? Nytkö elämämme mullistuu?
Kerroimme raskaudesta monille läheisillemme samantien. Anoppi lähetti vaatepaketin pikkuiselle. Minä peruin Afrikan matkani, koska en saanut enää ottaa tarvittavia rokotteita.
Muutaman viikon päästä alkoi verenvuoto. Muistan edelleen, kuinka uskottelin itselleni koko matkan Kätilöopistolle, että kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Kätilö totesi: ”Tämä ei ole normaali raskaus” ja minun maailmani kaatui.
Olin vain pari päivää sairaslomalla, kun palasin töihin. Aivan liian vähän aikaa. Keskitin kaiken energiani siihen, että uskoin tulevani pian uudestaan raskaaksi. Elin kuin raskaus olisi jatkunut. Ostelin vauvanvaatteita ja neuloin vauvan sukkia. Uskoin meidän saavan vielä vauvan sinä vuonna. Vuonna 2015.
Seuraava raskaus ei alkanutkaan helposti. Edellisen raskauden laskettu aika tuli ja meni, enkä ollut edelleenkään raskaana. Samaan aikaan kanssani raskaana ollut ystävä sai lapsen, enkä minä saanut edes plussaa raskaustestiin.
Vasta lokakuussa 2015 sain viimein uuden mahdollisuuden. Olin pahoinvoiva ja oireet olivat vahvemmat kuin ensimmäisessä raskaudessa. Olin varma, että tämä raskaus onnistuu. Enhän minä voisi kokea enää samaa tuskaa uudestaan. Eihän minulla voisi olla yhtä huono tuuri toistamiseen. Kyllä voi.
Täytin 27 vuotta ja muutama päivä sen jälkeen alkoi vuoto. Tiesin saman tien, mistä on kyse. Enää en uskotellut itselleni, että raskaus vielä jatkuisi. Romahdin täysin lääkärillä kuullessani, että alkion kehitys oli taas pysähtynyt ennen aikojaan. Pyysin viikon sairaslomaa. Töihin oli helpompi palata, kun oli saanut rauhassa työstää omaa suruaan.
Seuraavaa raskautta sain odottaa pitkään. Vuosi vaihtui, enkä raskautunut kertaakaan. Pari hailakkaa plussaa sain vuoden 2016 aikana, mutta nekin osottautuivat kemiallisiksi raskauksiksi ennen kuin viivat edes ehtivät vahveta kunnolla.
Raskaudeton vuosi auttoi minua palautumaan. Opetti minut elämään uudestaan. Olin elänyt pitkään odottaen vain sitä, että tulen taas raskaaksi. En uskaltanut suunnitella tulevaisuutta pitkälle, sillä takaraivossani jyskytti aina ajatus ”saatan olla silloin raskaana”. Uusi raskaus antoi kuitenkin odotuttaa itseään niin pitkään, että minun oli pakko alkaa hyväksymään sekin vaihtoehto, etten välttämättä saa lapsia.
Reilut kaksi vuotta ensimmäisestä plussastani huomasin olevani taas raskaana. Edellisestä raskaudestani oli jo yli vuosi aikaa. Tällä kertaa en uskaltanut luottaa raskauden onnistumiseen. Kun keskenmeno alkoi, se tuntui valitettavasti normaalilta. Kehoni ja mieleni olivat jo oppineet siihen, että raskaudet päättyvät keskenmenoon. Olin jo valmiiksi sairaslomalla ja hiihtoloma oli nurkan takana. Kuuntelin paljon Johanna Kurkelan Prinsessalle -kappaletta ja piilotin kaikki vauvaa varten ostetut vaatteet.
Kolmannen keskenmenon jälkeen pääsimme tutkimuksiin. Tutkimustuloksia odotellessa mietimme tosissamme, jatkammeko yhdessä tuloksesta huolimatta. Olin jo osittain luopunut toivosta saada oma lapsi. Pelkäsin, että minussa on jotakin vialla. Pelkäsin, ettei mitään syytä keskenmenoille löytyisikään. Saimme tulokset, eikä meissä ollut mitään vikaa. Tulokset tulivat kesäkuun lopussa. Kuukauden päästä olin jo raskaana. Raskaana neljättä ja toivottavasti viimeistä kertaa.
Tämä on ollut raskas tie. Raskaampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Enpä olisi osannut kuvitella mitään tästä kolme vuotta sitten. En muista alkuperäistä syytä, miksi aloitin tämän blogin. Miksi valitsin nimen Aavistus sinusta. Onneksi aloitin ja onneksi annoin. Tämä blogi on toiminut terapeuttina ja vertaistukena. Olen toivottavasti pystynyt myös auttamaan samassa tilanteessa olleita. Blogi alkoi vauvakuumeilublogina, muuttui keskenmeno- ja lapsettomuusblogiksi, nyt blogi elää raskausblogiaikaa ja toivottavasti ensi keväänä tämä voi viimeinkin muuttua vauvablogiksi.
Kiitos kaikille lukijoille! Olen saanut lukea teidän kokemuksianne ja tarinoitanne kommenteista ja sähköposteista. Toisinaan olen itkenyt kokemustenne vuoksi, toisinaan hymyillyt vauvauutisten äärellä. Lukijakunta on varmasti vaihtunut jonkin verran vuosien aikana. Harva meistä onneksi joutuu pitkään elämään odotuksen ja menetysten kanssa. Toivon jokaiselle teistä onnea ja voimia omille teillenne. Toivottavasti moni meistä saa vielä oman lapsen syliin asti.