Lapsettomuuden stigma

Vuonna 2014 en ollut lapseton. Vaikka minulla ei ollut lapsia, en silti kokenut olevani lapseton. Vasta keskenmenojen ja pitkän yrittämisen myötä alkoi minulle pikkuhiljaa muotoutumaan lapsettoman naisen identiteetti. Minä ole se, joka ei onnistu saamaan lasta. Minä olen se, joka saa toistuvia keskenmenoja. Minä olen se, joka joutuu yrittämällä yrittämään tullakseni raskaaksi.

Suuri osa läheisistämme ei tiedä keskenmenoista – tai ainakaan kaikista niistä. Kolmannesta raskaudesta ja keskenmenosta emme tainneet kertoa kuin aivan parhaimmille ystävillemme. Välillä mietin, mitä muut ajattelevat meistä. Ne muut, jotka eivät tiedä meidän yrittäneen jo 2,5 vuotta. Olemmeko heidän silmissään itsekkäitä, kun emme halua lapsia? Olemmeko heidän mielestään onnekkaita, kun meillä ei ole lapsia? 

Kun olin itse lapsi, vanhempani puhuivat eräästä lapsettomasta tuttavapariskunnasta ilkeästi. ”He ovat niin itsekkäitä ihmisiä. He haluavat vain keskittyä uraansa, eivätkä sen vuoksi halua lapsia.” Kun tämä lapseton pari sai ensimmäisen ja ainoan lapsensa 40-vuotiaina, selvisi että he olivat kärsineet lapsettomuudesta pitkään. Olemmeko me tuo ”itsekäs pari” muiden silmissä?

Sitten ovat ne ihmiset, jotka tietävät. He ovat ystäviämme tai perheenjäseniämme ja heillä kaikilla on lapsia. He säälivät meitä. Meitä ei kutsuta enää lasten synttäreille eikä yhteisiin illanistujaisiin. Olisimmehan me ainoa lapseton pari. Ja tämä ei ollut ongelma aiemmin. Nyt me olemme kuitenkin ne, joita on helpompi vältellä. Joiden suru on niin vierasta verrattuna heidän omaan onneensa, että on helpompi sulkea sellainen pois omasta elämästä. Se satuttaa kuitenkin eniten. Se satuttaa suunnattomasti, että tämän tahattoman lapsettomuuden ja näiden keskenmenojen myötä minusta ja meistä on tullut hankalia kohdattavia – ulkopuolisia. Keskenmenot eivät ainoastaan varastaneet meiltä tulevaisuutta lapsemme kanssa, vaan myös yhteisen kokemusmaailman ystäviemme kanssa: yhteiset illanvietot ja yhteiset puheenaiheet. 

Tiedän, että tilannettamme on vaikea ymmärtää. Toivoisin vain, että minua ei kohdeltaisi koko ajan niin kuin minusta puuttuisi jotakin. Vaikka tottahan sekin on.