Long time no see

Kolmas keskenmeno tuntuu edelleen unelta. Tai ei oikeastaan keskenmeno, vaan itse raskaus. Olinko muka raskaana vielä kaksi kuukautta sitten? Kai minä olin jo niin valmistautunut keskenmenoon, että se ei enää tuntunut miltään. Itkin vain kerran, ennen kuin edes olin käynyt lääkärissä. Itkin, koska tiesin. Siinä vaiheessa, kun keskenmeno todettiin, se oli enää rutiinia, joka tuli hoitaa alta pois.

Mutta kyllä se tietysti jälkensä jätti. Nyt olen kolmen keskenmenon nainen. Lukeudun siihen alle 1% väestöstä, joka kärsii toistuvista keskenmenoista. Olen lapseton nainen. Monen mielestä kenties surullinen nainen. Tyhjän sylin nainen. Viime vuosi kuitenkin opetti minut nauttimaan lapsettomuudesta uudella tavalla, enkä määrittele enää itseäni puutteideni kautta. Vaikka kyllähän minusta puuttuu jotakin. Minussa on kolo, jota ei voi täyttää mikään muu kuin lapsi. Ehkä se kolo tulee olemaan minussa aina tai kenties jonakin päivänä saan sen täytettyä.

Ystäväperheemme kävi meillä kylässä. Kuulin vanhoista tutuista uutisia; niillekin on tulossa toinen kesällä, niille syntyi juuri kolmas, vauvan pitäisi syntyä ihan näinä päivinä. Samaan aikaan heidän oma lapsensa juoksi meillä rappusia edestakaisin ja hakkasi pianon koskettimia. Yhtä aikaa koin helpotusta siitä, että saamme elää hiljaisuudessa ja rauhassa kahdestaan, ja kuitenkin ahdistusta elämän merkityksettömyydestä. Miten kaikille muille tämä on niin helppoa? Miten he saavat omakseen elämänsä parhaan asian ja meiltä varastetaan mahdollisuus siihen kerta toisensa jälkeen?

Kahden viikon päästä pääsemme tutkimuksiin. En tiedä yhtään, mitä odottaa. Enkä edes tiedä, mitä haluan odottaa. Haluanko kuulla, että minussa tai miehessä on jokin vialla? Haluanko kuulla, ettei mitään syytä löydetä? Haluanko kuulla, etten koskaan voisi saada lapsia, jotta voisin vihdoinkin antaa asian olla? 

Minä haluan tietää. Oli tulos mikä hyvänsä.