Meille nyt vaan kävi niin

Tänään alkoi itkettämään. En oikein tiedä, miksi juuri tänään. Kenties koska lukiokaverini sai juuri neljännen lapsensa. Kenties koska facebook-kaveri ilmoitti juuri raskaudestaan. Kenties koska syksyn työpaikkaa pitäisi tosissaan alkaa etsiä.

Kenties koska olen vihdoin yksin ajatusteni kanssa.

Olen varma, että koin kemiallisen raskauden vuoden vaihteessa. Kahden peräkkäisen päivän testiviivat ja samantien alkanut vuoto. Seuraavana päivänä raskaustesti näytti jo yhtä viivaa. Olisin senkin voinut jättää kokematta, vaikka eipä tuo kemiallinen raskaus enää tässä vaiheessa hetkautakaan. Mitäs testasin liian ajoissa.

Viime vuoden kokemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Olen huomannut, että yllättävän paljon surua ja ikäviä kokemuksia sitä kestää, eikä mieli rikkoudukaan. Olen myös kärsivällisempi, empaattisempi, herkempi. Tunnen itseni paremmin tämän vuoden mittaisen itsereflektion seurauksena. Toisaalta olen todella paljon kyynisempi. Jopa hieman katkera. Ajoittain kateellinen. Vihainen. Miksi juuri me? Miksi juuri minä?

Ennen kaikkea – olisin jo todella valmis äidiksi. Olen valmistanut itseäni äitiyttä varten nyt jo yli vuoden verran. Mulla olisi tarjota rajaton määrä rakkautta, lämmin syli ja kasa vauvanvaatteita. Kunpa osaisin vielä tarjota turvallisen kasvualustan ihmisenalulle. Siinä epäonnistun kerta toisensa jälkeen ja potentiaaliset vauvani kuolevat jo alkumetreillä.

Taidan olla todella huono nainen.

 

Pitääkö kestää mitä vaan?

Missä vaiheessa on lupa luovuttaa?

Saankohan syliini sinua milloinkaan?

Kutsuuko minua äidiksi kukaan koskaan?

 

Tartu mua kädestä kii

Sano pian: me selvittiin

Raskas matka kuljettiin

Meille nyt vaan kävi niin