Sain hiljattain aika ikävän kommentin, jossa käytännössä sanottiin, etten ole tarpeeksi kiitollinen tästä raskaudesta. Kommentti jäi vaivaamaan minua, koska todellisuudessa olen ihan äärettömän kiitollinen siitä, että meille tulee viimeinkin vauva.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että vaikeuksien jälkeen ei ole lupa valittaa mistään. Tämä on väärin. Kenestäkään ei tule yli-ihmistä vaikeuksien myötä. Miksi yli kolmen vuoden odotuksen ja kolmen keskenmenon jälkeen minun pitäisi kokea vain yhdenlaisia tunteita? Miksi minulta olisi evätty oikeus kokea ärsytystä tai pettymystä sen vuoksi, että olen aiemmin menettänyt kolme raskautta?

Minä voin myöntää, että en ole yli-ihminen, vaikka olenkin onnistuneesti raskaana pitkän yrityksen jälkeen.

Minä en ole hihkunut riemusta jäädessäni työmatkalla bussista pois oksentamaan, vaan lähinnä kironnut elämääni.

Minä olen kokenut turhautumista ja pettymyksiä niin neuvolassa kuin pahoinvoinnin jatkuessakin.

Minä olen valittanut liitoskipujen vuoksi. Minä olen itkenyt yöllä säännöllisten supistusten vuoksi. Minä olen tuskastunut kipeään selkään.

Minäkin olen panikoinut vauvan tulon takia ja miettinyt, olenko valmis.

Vauvan synnyttyä olen varmasti välillä väsynyt, kuormittunut ja rasittunut. Tiedän jo nyt, että en tule selviämään kahdeksaatoista vuotta ilman, että joskus suuttuisin lapselleni.

Mikään näistä asioista ei kuitenkaan poista sitä, kuinka äärettömän kiitollinen olen tästä raskaudesta. Kuinka toivottu ja rakastettu tämä lapsi on. Olen joka ikinen päivä todella kiitollinen ja todella onnellinen, mutta samalla myös ihminen, joka on välillä väsynyt, turhautunut tai pettynyt. Ja minulla on oikeus olla myös ihminen.