Istun tällä hetkellä sokerirasituksessa. Eihän tämä mitään mukavaa ole ja koko ajan oksettaa. Vielä pitäisi tunti istuskella täällä. Onneksi on äänikirja kesken!

Vieressäni on pienenpieni vauva äitinsä kanssa. Olen viime aikoina katsellut tuntikaupalla kuvia ja videoita vauvoista. Ovathan ne niin söpöjä! Aina en kuitenkaan ole ollut vauvaihminen ja joskus en ollut edes varma, haluanko lapsia.

Olen aina tykännyt lapsista tosi paljon. Olen hoitanut teini-ikäisenä naapurin lapsia ja sukulaisten lapsia. Olen tehnyt tet-harjoittelun yläasteella päiväkodissa. Olen ollut leireillä ohjaajana ja hakeutunut alalle, jossa työskentelen lasten ja nuorten kanssa. Pitkään en kuitenkaan tykännyt vauvoista. 

Lasten kanssa parasta on mielestäni ollut kommunikointi heidän kanssaan. Vieras ihminen ei oikein saa yhteyttä vauvaan ja vauvojen kommunikointitavat tuntuivat hankalilta teini-iässä ja nuorena aikuisena. Ajattelinkin vielä kymmenen vuotta sitten, että haluaisin lapsia, kunhan joku muu kasvattaa ne ensimmäisen vuoden ajan. (Kauhea ajatus tällä hetkellä!) 

Yliopistossa aloin miettiä lastenhankintaa toiselta kantilta. Ajattelin, että se on kaikin tavoin työlästä ja naiselle epäreilua. Ajattelin, että lapsi ei ole sen kaiken kärsimyksen arvoista. Tätä ajattelutapaa tietysti tukee ympäristön luomat kuvat äitiydestä. Tuntuu edelleenkin siltä, että lapset kuvataan mediassa useimmiten taakkana ja elämää rajoittavana tekijänä.

Kun olin 23-vuotias, ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa. Se oli kova paikka monelle, myös minulle, ja laittoi ajattelemaan elämää uudella tavalla. Tällä ystävällä oli lapsi ja tajusin, että mitään muuta meistä ei tänne jää. Tajusin, että elämä ei ole itsestäänselvyys ja se saattaa päättyä milloin tahansa. Minä aloin haluta lapsen. Halusin kokea elämän kaikki puolet ja äitiys oli yksi isoimmista asioista. Vauvakuume alkoi nostaa pikkuhiljaa päätään.

Vuosien vauvakuumeilun jälkeen tässä sitä ollaan! Maailman onnellisin siitä, että meillä on pian vauva! Vauva, joka on kaiken tämän arvoista.