Vuonna 2014 en ollut lapseton. Vaikka minulla ei ollut lapsia, en silti kokenut olevani lapseton. Vasta keskenmenojen ja pitkän yrittämisen myötä alkoi minulle pikkuhiljaa muotoutumaan lapsettoman naisen identiteetti. Minä ole se, joka ei onnistu saamaan lasta. Minä olen se, joka saa toistuvia keskenmenoja. Minä olen se, joka joutuu yrittämällä yrittämään tullakseni raskaaksi.

Suuri osa läheisistämme ei tiedä keskenmenoista – tai ainakaan kaikista niistä. Kolmannesta raskaudesta ja keskenmenosta emme tainneet kertoa kuin aivan parhaimmille ystävillemme. Välillä mietin, mitä muut ajattelevat meistä. Ne muut, jotka eivät tiedä meidän yrittäneen jo 2,5 vuotta. Olemmeko heidän silmissään itsekkäitä, kun emme halua lapsia? Olemmeko heidän mielestään onnekkaita, kun meillä ei ole lapsia? 

Kun olin itse lapsi, vanhempani puhuivat eräästä lapsettomasta tuttavapariskunnasta ilkeästi. ”He ovat niin itsekkäitä ihmisiä. He haluavat vain keskittyä uraansa, eivätkä sen vuoksi halua lapsia.” Kun tämä lapseton pari sai ensimmäisen ja ainoan lapsensa 40-vuotiaina, selvisi että he olivat kärsineet lapsettomuudesta pitkään. Olemmeko me tuo ”itsekäs pari” muiden silmissä?

Sitten ovat ne ihmiset, jotka tietävät. He ovat ystäviämme tai perheenjäseniämme ja heillä kaikilla on lapsia. He säälivät meitä. Meitä ei kutsuta enää lasten synttäreille eikä yhteisiin illanistujaisiin. Olisimmehan me ainoa lapseton pari. Ja tämä ei ollut ongelma aiemmin. Nyt me olemme kuitenkin ne, joita on helpompi vältellä. Joiden suru on niin vierasta verrattuna heidän omaan onneensa, että on helpompi sulkea sellainen pois omasta elämästä. Se satuttaa kuitenkin eniten. Se satuttaa suunnattomasti, että tämän tahattoman lapsettomuuden ja näiden keskenmenojen myötä minusta ja meistä on tullut hankalia kohdattavia – ulkopuolisia. Keskenmenot eivät ainoastaan varastaneet meiltä tulevaisuutta lapsemme kanssa, vaan myös yhteisen kokemusmaailman ystäviemme kanssa: yhteiset illanvietot ja yhteiset puheenaiheet. 

Tiedän, että tilannettamme on vaikea ymmärtää. Toivoisin vain, että minua ei kohdeltaisi koko ajan niin kuin minusta puuttuisi jotakin. Vaikka tottahan sekin on.

Kolmas keskenmeno tuntuu edelleen unelta. Tai ei oikeastaan keskenmeno, vaan itse raskaus. Olinko muka raskaana vielä kaksi kuukautta sitten? Kai minä olin jo niin valmistautunut keskenmenoon, että se ei enää tuntunut miltään. Itkin vain kerran, ennen kuin edes olin käynyt lääkärissä. Itkin, koska tiesin. Siinä vaiheessa, kun keskenmeno todettiin, se oli enää rutiinia, joka tuli hoitaa alta pois.

Mutta kyllä se tietysti jälkensä jätti. Nyt olen kolmen keskenmenon nainen. Lukeudun siihen alle 1% väestöstä, joka kärsii toistuvista keskenmenoista. Olen lapseton nainen. Monen mielestä kenties surullinen nainen. Tyhjän sylin nainen. Viime vuosi kuitenkin opetti minut nauttimaan lapsettomuudesta uudella tavalla, enkä määrittele enää itseäni puutteideni kautta. Vaikka kyllähän minusta puuttuu jotakin. Minussa on kolo, jota ei voi täyttää mikään muu kuin lapsi. Ehkä se kolo tulee olemaan minussa aina tai kenties jonakin päivänä saan sen täytettyä.

Ystäväperheemme kävi meillä kylässä. Kuulin vanhoista tutuista uutisia; niillekin on tulossa toinen kesällä, niille syntyi juuri kolmas, vauvan pitäisi syntyä ihan näinä päivinä. Samaan aikaan heidän oma lapsensa juoksi meillä rappusia edestakaisin ja hakkasi pianon koskettimia. Yhtä aikaa koin helpotusta siitä, että saamme elää hiljaisuudessa ja rauhassa kahdestaan, ja kuitenkin ahdistusta elämän merkityksettömyydestä. Miten kaikille muille tämä on niin helppoa? Miten he saavat omakseen elämänsä parhaan asian ja meiltä varastetaan mahdollisuus siihen kerta toisensa jälkeen?

Kahden viikon päästä pääsemme tutkimuksiin. En tiedä yhtään, mitä odottaa. Enkä edes tiedä, mitä haluan odottaa. Haluanko kuulla, että minussa tai miehessä on jokin vialla? Haluanko kuulla, ettei mitään syytä löydetä? Haluanko kuulla, etten koskaan voisi saada lapsia, jotta voisin vihdoinkin antaa asian olla? 

Minä haluan tietää. Oli tulos mikä hyvänsä.