Näin jälkeenpäin voin sanoa, että raskaana oleminen oli tosi raskasta. Suoraan sanottuna hirveää. En halunnut raskausaikana valittaa siitä kauheasti, koska olin niin kiitollinen siitä, että kaikki sujui vihdoinkin normaalisti ja olin koko ajan lähempänä lapseni tapaamista. Tiesin myös, että raskaus oli vain väliaikaista ja olin valmis ”kärsimään” sen ajan, jotta elämämme muuttuisivat pysyvästi ja meistä tulisi vanhempia. En kuitenkaan kovin äkkiä ole halukas kokemaan raskautta uudestaan. (Enkä välttämättä ole koskaan valmis kokemaan raskauden yrittämistä uudestaan. En kestäisi enää yhtäkään keskenmenoa.)

Eri ihmisillä raskaus on erilaista. Itse koin sen tosi rankaksi ja jouduin olemaan sairaslomalla tosi paljon. Kolmen kuukauden oksentelun jäljiltä olin ihan loppu ja kilojakin oli lähtenyt. Marraskuun jälkeen en enää kyennyt kunnolla kävelemään liitoskipujen vuoksi. Tämän vuoden alussa en käytännössä poistunut kotoa muuta kuin töihin, koska joka paikkaan vain sattui. Minulla oli fyysisesti rankempaa ennen synnytystä kuin synnytyksen jälkeen. Olen ollut nyt niin iloinen, kun olen nyt taas pystynyt liikkumaan normaalisti.

Mutta nyt kun katson tuota tuhisevaa pientä sylissäni, ajattelen kaiken olleen sen arvoista. Kaikki yritysvuodet, jokainen keskenmeno, raskas raskausaika – hän on kaiken sen arvoinen. Tätä minä olen halunnut. Olla äiti. Olen niin kiitollinen, että saan olla äiti juuri tälle lapselle. Rakastan joka sekuntia elämässäni tällä hetkellä. Ja onneksi äitiys ei ole mikään ohimenevä vaihe elämässäni, vaan tulen olemaan tämän lapsen äiti lopun elämääni.