Vuosi 2016 hiipii pikkuhiljaa kohti loppuaan. Väkisinkin vertailen mielessäni vuosia 2015 ja 2016. Tämä vuosi on ollut hyvin erilainen kuin viime vuosi. Parempi, tasapainoisempi, suruttomampi. En haluaisi enää koskaan käydä läpi uudestaan sitä, mitä vuosi 2015 tarjosi meille: keskenmenoja.

Tänä vuonna en ole tullut kertaakaan raskaaksi. Vaikka odottelu onkin turhauttavaa, olen saanut kuitenkin toipua rauhassa viime vuodesta. Keväällä opin jopa nauttimaan lapsettomasta elämästä ja nyt syksyllä muistamaan, miten paljon haluankaan lasta. Viime vuonna minulla oli pakkomielle raskautua mahdollisimman pian ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Elin elämääni ajatuksella ”pian olen raskaana”. Jätin asioita tekemättä sen vuoksi, ostelin vauvaroinaa ja ajattelin ainoastaan vauvaan liittyviä asioita. Toisen keskenmenon jälkeen annoin itselleni aikaa toipua. Opin hyväksymään sen, että en ole raskaana, enkä välttämättä tule raskaaksi lähiaikoina. 

Olen kuullut pitkään yrittäneiden sanovan: ”Kunpa saisin edes keskenmenon, tulisin edes vähäksi aikaa raskaaksi.” Itse olen ollut paljon onnellisempi tänä vuonna, kun keskenmenoja ei ole tullut. Eikä niitä raskauksiakaan. Kyllä, odottelu ja epätietoisuus ovat kauheita, mutta raskauden menettäminen on sata kertaa kamalampaa.

Kai minä alan vihdoin nähdä jotakin järkeä tässä meidän elämässämme. Tai no, en vieläkään keskenmenoissa, mutta tässä odottelussa. Olen tutustunut itseeni entistä paremmin, ymmärtänyt rajallisuuteni ja epätäydellisyyteni, hyväksynyt elämän suunnittelemattomuuden ja saanut varmuuden lapsihaaveista. Olen huomannut jaksavani enemmän mitä luulin. Olen ollut armollinen omalle kropalleni ja huolehtinut itsestäni paremmin. Olen tullut entistä läheisemmäksi mieheni kanssa. Olen tullut valmiimmaksi kaikin tavoin. 

Löimme vajaa vuosi sitten vetoa mieheni kanssa, onko meillä lasta mieheni 30-vuotissynttäreihin mennessä. Synttäreihin on kuukausi aikaa. Minä siis voitin vedon. Vai voiko sitä edes voittamiseksi kutsua? Häviäjiä taidamme tässä asiassa olla molemmat. Meillä ei ole lasta, eikä edes lapsen alkua. Meillä on kuitenkin toisemme ja yllättävän paljon kärsivällisyyttä nykyisin.

(Silti mietin, olenkohan nyt raskaana. Kuukautisten pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna, viimeistään viikon päästä. Siinä on jo aika monta piinallista päivää. Olo on raskautunut, mutta sitä se on ollut jo niin monta kertaa aiemminkin.)

Viime aikoina olen kulkenut syvemmissä vesissä. Kuin vaeltaisin pimeää polkua pitkin, enkä näe eteeni. Kuinka pitkä matka tulee olemaan? Kuinka monta mutkaa ja kompastumista on vielä tulossa? Kannattaako jo luovuttaa vai odottaako määränpää ihan kulman takana?

Olen lukenut pitkästä aikaa keskenmeno- ja lapsettomuusblogeja. Eksyin taas Meinasin kaatua -blogiin. Blogin pitäjä on onnistunut kuvaamaan osuvasti keskenmenoa ja lapsettomuutta. 

Mitenköhän tässä pelissä pääsisi etenemään? Lähtöruudussa junnataan edelleen kuukausi (vuosi!) toisensa jälkeen. Päätinkin ottaa tässä kierrossa kaikki mahdolliset apuvälineet käyttöön, vaikka epäilenkin suuresti greippimehujen toimivuutta. Raskautuminen tuntuu tällä hetkellä rakettitieteeltä ja ihmettelen, miten ihmiset eivät ole jo kuolleet sukupuuttoon. Ilmeisesti suurimmalle osalle lapsen saaminen on kuitenkin aika lailla helpompaa. Miksi se juuri meille on näin vaikeaa? Miksi meille tuottaa hankaluutta sekä raskautuminen että raskauden onnistuminen? Miksi? Sitä kysymystä tässä onkin pyöritelty jo tovi.

Välillä tämä odottelu turhauttaa. Elän kummallista välivaihetta, enkä oikein tiedä, mihin joukkoon kuulun. Toisaalta olen ollut raskaana kaksi kertaa, käynyt neuvolassa, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta raskauteen liittyvästä, ostanut vauvanvaatteita, päättänyt lapselle nimen jne. Toisaalta olen kolmekymppinen lapseton nainen. Olisin henkisesti jo niin valmis äidiksi, mutta kehoni ei ilmeisesti vielä ole. 

Jostain syystä vielä jaksan toivoa. Usko oman lapsen saamiseen on jo hiipunut, mutta toivo elää yhä. Toivon niin kovasti, että jonain päivänä meillekin suodaan oma lapsi. Toivon myös, että se päivä koittaisi mahdollisimman pian. Minä siis odotan. Ja odotellessani juon greippimehua.

Kuva: http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/06/11/etta-semmoista-pelia-sita-pelataan/