Syksyn tultua ja töiden alettua ajatuksissa pyörii entistä enemmän kaipuu perhe-elämään. Kuinka ihanaa olisikaan viettää pimeneviä iltoja oma lapsi sylissä ja tehdä vaunulenkkejä kirpeässä ilmassa. Kuinka ihanaa olisikaan katsoa oman lapsen kehitystä kotona, eikä vain muiden lasten kehitystä töissä.

Viimeisimmästä raskaudestani tulee pian kuluneeksi vuosi. (Kemiallista raskautta en laske tähän mukaan, koska raskautta/kiinnittymisyritystä ei huomaa käytännössä muusta kuin raskaustestistä ja normaalit kuukautiset alkavat vain vähän myöhässä.) Mielessä onkin kysymys: miksi en tule raskaaksi?

Teininä sitä pelkäsi raskautta enemmän kuin mitään muuta. Vielä aikuisenakin luulin, että raskaaksi tulee, kunhan jättää ehkäisyn pois. Kukaan ei koskaan kertonut, että raskautuminen voikin olla hyvin vaikeaa. Että kuukaudessa on käytännössä vain pari päivää, jolloin raskautuminen on mahdollista. Että vaikka sitä yrittää kaikki maailman vippaskonstit (nostaa jalat ylös ja juo karpalomehua ja syö sitä sun tätä), raskautuminen ei silti välttämättä onnistu. 

Ja eihän kukaan ymmärtänyt sitäkään kertoa, että jos joskus sattuu ihmeen kaupalla raskautumaan, tuloksena ei silti aina ole vauva, vaan entistä tyhjempi syli ja menetyksen tuska kannettavana.

Olen päättänyt hakeutua tutkimuksiin, jos raskautta ei ole kuulunut marraskuun loppuun mennessä. Siinä vaiheessa yritystä on taustalla yhteensä kaksi vuotta, joista vuosi ilman raskautta. Haluan tietää, jos minussa tai miehessä on jokin vialla. Voisi vihdoinkin lakata yrittämästä ja odottamasta turhia.

Kai minun on jo aika vaikeaa uskoa onnistuneeseen raskauteen. En enää ota huomioon raskauden mahdollisuutta tulevaisuutta suunnitellessani. Tuntuisi typerältä jättää jokin matka, keikka tai liikuntakurssi varaamatta sen takia, että saatan olla silloin raskaana. Hyvin todennäköistä on, että en ole silloin raskaana. Hyvin todennäköistä on, että en ehkä enää koskaan ole raskaana.

Ehkä minun ei vain ole tarkoitus päätyä äidiksi.