Tänään piti olla toisen raskauteni laskettu aika. Tuntuupa hassulta. Olisin ollut raskaana jo hurjan pitkään. Tai no, sen yhdeksän kuukautta, minkä raskaus normaalisti kestää. 

Minulla voisi olla jo oma pieni ihminen sylissäni. Tai ainakin ihan kohta olisi. Ajatus tuntuu absurdilta ja hyvin kaukaiselta. Olenkohan jo menettänyt toivoni siitä, että koskaan saisimme lasta?

Ystäväni tuli samaan aikaan raskaaksi kuin minä. Tänään on myös hänen laskettu aikansa. Hän oikeasti saa vauvansa aivan näinä päivinä. Näin häntä hiljattain ja huomasin, etten ollut yhtään kateellinen hänelle. Koin vain suurta onnea hänen puolestaan. 

Olen viime kuukausina huomannut etsiväni raskauden merkkejä taas ahkerammin. Ehkä se kertoo siitä, että mieli olisi valmis taas uuteen raskauteen. Kiertokin on vihdoin normalisoitunut, joten kehokin on toipunut keskenmenoista. Sanoin miehelleni taannoin, että en enää halua kuin yhden lapsen. Jos meille niin onnekkaasti käy, että saamme lapsen jossain vaiheessa, en ole enää valmis käymään uudestaan tätä samaa läpi. Tämä reilu puolentoista vuoden ajanjakso on ollut hyvin rankka. Eikä se vielä ole edes lopussa. Kuka tietää, milloin raskaudun. Ja kuka tietää, saanko vielä keskenmenon.

Jos me lapsen saamme, olen hyvin kiitollinen. Mutta uudestaan en tähän ryhdy.