Tänään se iski, pitkästä aikaa. Suru. Peruin jopa vappusuunnitelmat tämän henkisen olon vuoksi. Muistot keskenmenoista tulvivat tänään elävinä mieleeni. Vaikka olenkin käynyt surun vaiheet läpi ja hyväksynyt menetykset, suru säilyy silti. Todennäköisesti aina. Minä tulen aina olemaan se nainen, joka sai useamman keskenmenon. Minun elämäntarinani pitää aina sisällään vaikeudet tulla äidiksi. 

Onneksi on kevät ja kaikki on helpompaa. Olen jopa pystynyt tapaamaan raskaana olevia ystäviäni ilman kateuden tunnetta. Näin vähän aikaa sitten ystäväni, jonka laskettu aika on sama kuin minulla toisessa raskaudessa. Mietin hänet nähdessäni, olisiko minullakin tuon kokoinen maha nyt. Ja minullakin olisi enää noin vähän päiviä äitiyslomaan. Mekin olisimme ostaneet juuri vaunut vauvalle. Ja aloittaneet laittamaan asuntoa lapsiystävällisemmäksi.

Olen todella iloinen ystäväni puolesta. Jollain tasolla olen myös iloinen omasta puolestamme; olemme saaneet lisäaikaa kahdestaan. Tällä hetkellä koen kuitenkin suurta surua. Me emme millään tunnu pääsevän seuraavaan elämänvaiheeseen. Olemme olleet yhdessä jo seitsemän vuotta ja haluaisimme molemmat kasvattaa pariskunnan perheeksi. On vaikeaa viettää ihanan vapaata aikaa kahdestaan, kun lähes kaikki ystävämme ovat perheellisiä. Olenkin huomannut lähentyväni niiden ystävieni kanssa, joilla ei ole lapsia näköpiirissä. En kuitenkaan koe kuuluvani oikein siihenkään ryhmään. Haluaisin palavasti kuulua raskaana olevien tai lapsellisten joukkoon, mutten valitettavasti kuulu. Pitkä yrittäminen ja raskaudet ovat kuitenkin vieneet minut kauemmaksi vapaaehtoisesti lapsettomien joukosta.

Olen välitilassa. Yksin.

Olen kuin odotusaulassa. Odotan vuoroani, jota ei koskaan tule. Kaikki muut ympäriltäni pääsevät odotusaulasta pois. Minä jään ja odotan. Odotan, odotan ja odotan. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan joudun vielä odottamaan. Eikä minulla ole enää aavistustakaan sinusta.