Nykyään on vallalla hyvinvointitrendi. Syö puhtaasti, liiku, meditoi, kehitä itseäsi, ajattele positiivisesti – voi hyvin. Voit itse vaikuttaa siihen, miten suhtaudut sinulle tapahtuviin asioihin.

Välillä tuntuu siltä, että ainoa sallittu tunnetila on ilo. Normaaliin elämään kuuluvat kuitenkin myös kaikki ne muutkin tunteet. Suru, epätoivo, pelko. Epävarmuus, inho, viha. Ilo on ainoastaan vain yksi puoli elämästä. Ja jos koko elämä on pelkkää iloa ja vain sitä kolikon toista puolta, elämä jää vajavaiseksi.

Kun ihminen on menettänyt aviomiehensä kolarissa, löytänyt veljensä hirttäytyneenä kotoaan tai saanut kuulla aivoissaan olevan syöpäkasvaimen (kaikki nämä ovat tapahtuneet tuttavapiirissäni) – suru, viha, pelko ja muut negatiiviset tunteet ovat normaaleja näissä tilanteissa. On jopa epäterveellistä yrittää tukahduttaa nämä normaalit tunteet ja yrittää väkisin ajatella positiivisesti.

Ihan kuin ihmisiä haluttaisiin syyllistää siitä, että he tuntevat muitakin tunteita kuin pelkkää iloa. Se on kuule ihan oma valinta, haluaako murehtia menneisyyttä tai tulevaisuutta, vai elääkö täysillä nyt tässä hetkessä ja etsiikö niitä positiivisia asioita ympäriltään. Totta sekin. Uskon siihen, että ihminen voi itse paljon vaikuttaa hyvinvointiinsa ja siihen, mihin asioihin kiinnittää huomiota elämässään. Mutta siinä vaiheessa, kun on menettänyt jonkun tärkeän ihmisen, eivät arjen pienet ilot tunnu miltään. Eikä niiden pidäkään tuntua! Hyvinvointipuhe on siis relevanttia niille ihmisille, joilla on elämänsä peruspalikat kohdillaan.

Ja siinä vaiheessa, kun on yrittänyt lasta yli vuoden, kokenut kaksi keskenmenoa ja yhden kemiallisen raskauden, ja ainoa asia, mitä haluaisi tässä maailmassa, on pitää omaa lasta sylissä – siinä vaiheessa ei vaan jaksa suhtautua tähän kaikkeen niin äärettömän positiivisesti. Vaikka kai minäkin voisin valita suhtautuvani positiivisesti siihen, kun elämä vetää turpaan satanolla. Mutta mun mielestä se ei olisi normaalia. Normaalimpaa on se, että mua pelottaa saanko koskaan lasta. Mua vihastuttaa, miksi juuri minä olen saanut kokea tämän kaiken ja muilla sujuu raskaudet hienosti. Mua inhottaa oma vajavaisuuteni naisena. Mua surettaa se, etten mä edelleenkään saa olla kenenkään äiti. Ja valitettavasti yhtään positiivista asiaa mulle ei tule tästä mieleen. Eikä mun mielestä pitäisikään.