Mä olen ollut kohta kuukauden lomalla. Eli kerrankin on ollut aikaa ajatella. Mä tein koko kevään kahta työtä eli vapaa-aikaa ei käytännössä ollut yhtään. En ehtinyt kunnolla edes miettimään tuulimunaraskautta tai varhaista keskenmenoa – mikä se nyt sitten olikaan.

Nyt mulla on ollut aikaa liikaakin. Ja mä olen huomannut, etten ole ollenkaan päässyt tapahtuneen yli. Oikeastaan taidan olla masentunut. Mikään ei oikein huvita. En enää usko edes, että mulle voisi tapahtua jotakin hyvää.

Kuittasin keskenmenon liian nopeasti ”käsittellyksi”. En pitänyt sairaslomaa, enkä puhunut asiasta kenenkään kanssa. En itkenyt aluksi ollenkaan. Kyyneleet tulivat vasta myöhemmin.

Tänään itkin. Itkin menetettyä raskautta. Itkin sitä, ettei vieläkään uutta plussaa ole näkynyt. Itkin kaapissa lojuvia vauvanvaatteita. Neulottuja villasukkia. Raskausvitamiinipurkkia, jonka avasin ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen. Nyt se on tyhjä. Kuten minäkin. Kuten kohtunikin.

Heippa!

Toivottavasti kaikilla on ollut ihana ja rentouttava juhannus. Itselläni on ainakin ollut. Ollaan rentouduttu mökillä ja nähty monia ystäviä.

Tänä juhannuksena on kuitenkin myös harmittanut muutama asia: 

-sää tietysti: sade ei oikein nappaa

-kiukuttelevat vanhemmat: vanhempani ovat itseasiassa olleet loukkaantuneita meille siitä asti, kun kerroin olevani raskaana ja vannotin heitä kertomasta asiaa kenellekään

-hyvien ystävien vauvauutiset: ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin hienoista kateutta siitä, kun kuulin ystäviemme saavan vauvan vuoden lopussa. Olen toki iloinen heidän puolestaan, mutta nyt on vauvauutisia sadellut jokapuolelta ja kaikille on joko syntynyt tai syntymässä vauva. Milloin on meidän vuoro?

Lähdetään nyt tapaamaan ystäviä (ja heidän 1-vuotiasta tytärtä), joten hyvää kesänjatkoa kaikille!