Alkuvuosi meni aika päin persettä. Lähes kukaan läheisistänikään ei tiedä kaikkea kokemaani, mutta vahvasti ei tämä vuosi lähtenyt. Loppiaisena sain tietää olevani raskaana ja tulevaisuus näytti selkeältä. Harmikseni jouduin perumaan hiihtolomalle varatun Kenian matkan lääkärin vaatimuksesta. Rahoja en koskaan saanut takaisin. Vakuutusyhtiö ei korvaa ”pelkotiloista johtuvia syitä” perumiselle. Tammikuun lopussa alkoi vuoto, sain kuulla tuulimunasta ja se poistui itsestään.

Pari kuukautta uin aika synkissä vesissä. Työkaveri sanoi, että olen kuin zombi. Yritin vain selviytyä jokaisesta työpäivästä. Työpäivän jälkeen kävin vaatekaupoissa hypistelemässä vauvanvaatteita. Melkein itkin. Yritin pitää kiinni vauvahaaveesta ostamalla silloin tällöin vauvanvaatteita. Itkin kotona vaatteiden kanssa. Tiesin, ettei niille ollut tulossa käyttäjää hetkeen.

Kevät tuli, aurinko ilmestyi, yhtäkkiä nauru palasi elämään. Töissä on ollut mukavaa, ystäviä on kiva nähdä, harrastaminen alkoi taas kiinnostaa. Tuntuu siltä kuin olisin herännyt eloon talvihorroksesta. Tällä hetkellä olen tosi kiireinen kahden työpaikkani kanssa. Viikonloput on täynnä kivaa ohjelmaa, esim. häitä, polttareita, kuorokeikkoja, työporukan illanviettoja, leffatreffejä miehen kanssa jne. Musta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen taas oma itseni ja elämä on ihanaa.

Vauvoja mietin yhä harvemmin. Tässä kuussa en edes yrittänyt paikantaa ovulaatiota. Se varmaan meni jo. Osaan olla taas onnellinen ilman vauvan odotusta. Toivon toki, että pikkuinen suotaisiin meille mahdollisimman pian, mutta osaan nyt myös nauttia lapsettomuuden vapaudestakin. Tuulimunaraskaus otti kovemmalle kuin mitä ensin ymmärsinkään. Nyt koen päässeeni siitä. Raskaus kuitenkin jätti minuun pysyvän tarpeen saada oma lapsi. Lapsi, jolle nytkin neulon villasukkaa.