Mä olen vasta nyt viimeisen viikon aikana tajunnut, kuinka koville tuulimunaraskaus ottikaan. Ehkä sitä ei ihan kunnolla ymmärtänytkään, ennen kuin menkat alkoivat. Olin viime viikonloppuna hyvän ystäväni syntymäpäivillä ja siellä oli kaksi raskaana olevaa naista ja yksi vastasyntynyt pikkuinen. Meinasi alkaa itkettämään. Olen oikein onnellinen muiden puolesta, eikä se ole meiltä pois. Itketti vaan se, että minäkin olisin voinut osallistua raskauskeskusteluihin, olla osallinen yhteisestä kokemuksesta. Nyt olin ulkopuolinen, lapseton vastoin tahtoani. 

Mua jotenkin satutti kauheasti, kun mies tokaisi eräänä päivänä suunnilleen näin: ”Ethän sä edes ollut oikeasti raskaana.” Kyllä mä olin, vaikka raskaus olikin tuhoontuomittu alusta alkaen, se oli silti todellinen. Ja mielessäni tietysti odotin ihan oikeaa vauvaa. Raskainta onkin ollut luopua tästä mielikuvasta, kuinka meille syntyy elokuuvauva. Kuinka olen ensi vuoden äitiyslomalla, eikä töitä tarvitse sen takia etsiä. Nyt meni suunnitelmat täysin uusiksi ja mua on ahdistanut erityisesti uuden työpaikan metsästäminen. Munhan piti äippälomailla (jos nyt elämää vauvan kanssa voi lomailuksi kutsua) ensi lukuvuosi!

Menkkojen alettua mua ei ole kiinnostanut vauvajutut yhtään. En ole poikennut vauvapuolelle vaatekaupoissa. En ole oikein jaksanut neuloa vauvajuttuja. En miettiä vauvantarvikkeita. En vauvojen söpöyttä… Katsotaan muuttuuko tilanne sitten, kun ovulaatio lähestyy tai viimeistään siinä vaiheessa, kun seuraavien menkkojen pitäisi lähestyä. Todennäköisesti silloin ostan taas kasan raskaustestejä ja käyn silittelemässä vauvanvaatteita kaupoissa.