Raskaudesta kertominen

Jos edellisellä viikolla raskauspahoinvointi helpotti, niin tällä 12. raskausviikolla se on tullut vähän takaisin. Oksentaminen taitaa onneksi olla jo takanapäin, mutta kauhea kuvotus palasi elämääni. 

Kerroimme vasta tällä viikolla vanhemmillemme raskaudesta, mutta sisaruksemme eivät vieläkään tiedä. Tämän raskauden olen halunnut pitää mahdollisimman pitkään vain itsellämme. Ultran jälkeen (jos kaikki on hyvin) alamme varmaan kertomaan ystäville ja sukulaisille sitä mukaa, kun näemme heitä. Hassua ajatella, että olen tiennyt veljeni tulevasta vauvasta jo toukokuussa, kun hän ei vieläkään tiedä meidän lapsestamme. Ikäeroa tulevilla serkuksilla tulee olemaan reilut kaksi kuukautta. 

Kertomattomuus ei ole osoitus epäluottamuksesta. Ensimmäisestä raskaudesta kerroimme kaikille läheisillemme heti. Toisesta raskaudesta melkein heti. Mitä enemmän ihmisiä on tiennyt raskaudesta, sitä useammalle on pitänyt kertoa myös keskenmenosta. Sitä useampi ihminen on säälinyt meitä ja antanut meille ”vääränlaista” tukea. Eihän kellään lähipiirissämme ole mitään vastaavia kokemuksia, joten heidän suhtautumisensa uutisiin on ollut enemmän ahdistavaa kuin meitä tukevaa, vaikka tarkoitus on varmasti ollut hyvä.

Kolmannesta raskaudesta emme kertoneet oikeastaan kenellekään ja olikin helpotus keskenmenon sattuessa, kun kukaan ei tiennyt. Tässä raskaudessa olen halunnut myöskin rauhassa odottaa, ennen kuin kerron. Se on antanut minulle rauhallisen mielen.

Jos ei ole kokenut keskenmenoja, on ehkä hankalaa ymmärtää, miksi raskautta ei haluta jakaa läheisten kanssa mahdollisimman pian. Keskenmeno on kuitenkin niin kauhea asia, että sitä ei tee mieli kertoa kenellekään. Sitä ikäänkuin tuottaa pettymyksen tuleville isovanhemmille ja enoille ja tädeille. Keskenmenossa itsessään on jo niin paljon surua ja taakkaa kannettavaksi, ettei sitä halua enää harteilleen yhtään lisää pettymyksen tuottamisia tai sääliä. 

Viikon päästä maanantaina kuitenkin ultra ja toivotaan siellä näkyvän oikeankokoinen eläväinen pikkuinen!