before anorexia – after anorexia

Keskiviikko.

Avaan instagramin hakusivun, ja sinne ilmestyy heti loputon määrä selailtavia kuvia ja videoita. Lyön vetoa, (valikoi instagram kuinka paljon tahansa JUURI sulle ehdotettua mediaa) että kenenkään meistä ei tarvitse selailla montaa minuuttia ennen kuin eteen tulee jonkinlainen transformation-kuvakollaasi. Ei kaikki, mutta iso osa on näistä kollaaseista on syömishäiriöstä parantuneista. Ennen > jälkeen, alipainoisena > normaalipainoisena. Itse ajattelin jättää kontrastikuvat ja painot sivuun ja kertoa sanoin muutoksista mun elämässä. Vaikka kuvissa näkyisikin selvä ero kehossa, ne ei kerro muutoksista mielessä. Laiha > normaali ei ole sama asia kuin sairas > terve. Vaikka syömishäiriöissä kehollinen terveys on äärimmäisen suuressa roolissa, niin pohjimmiltaan kyse on kuitenkin mielen terveydestä.

Sosiaalinen elämä

ennen:

Suoraan sanottuna ja yhtään empimättä, anoreksia tuhosi mun sosiaalisia suhteita yksi toisensa jälkeen. Syy ei ollut mun, syy ei ollut toisen osapuolen, vaan yksinkertaisesti sairaus oli syy. Mun energiatasot oli tosi matalalla ja elin jonkinlaisen kuplan sisällä. Olin maailman huonoin kuuntelija, en jaksanut keskittyä. Omat ahdistavat ajatukset huusi liian kovaa pään sisällä. Sen lisäksi että olin surkea kuuntelemaan, ei mullakaan ollut paljon sanottavaa. En osannut puhua, avautua, päästää pahaa oloa ulos. Muhun oli todella vaikea saada kontaktia ja eikä auttaminen ollut helppoa. Lisäksi kaikki mun aika meni pakonomaiseen urheiluun, ja ”velvollisuuksien” hoitamiseen. En jaksanut, mulla ei ollut aikaa, en ollut erityisen hyvää seuraa… listaa voisi jatkaa. Etäännyin rakkaimmistakin ihmisitä mun elämässä. En olisi halunnut päästää irti mutta kaikki lipsui käsistä.

jälkeen: 

No nyt sitten: kun ajattelen mun ihmissuhteita tänä päivänä, voisin itkeä onnesta. Miten oon saanut näin mahtavia ihmisiä mun elämään?! Sosiaalisten suhteiden eheytyminen alkoi oikeastaan jo sairaalassa. Juuri oikeat hoitajat juuri oikeaan aikaan. Juuri oikeat huonekaverit (lue: kanssakärsijät) juuri oikeaan aikaan. Sinnikkäät ystävät kävivät mun tykönä sairaalassa apaattisuudestani huolimatta. Kun mä pääsin kotiin, monet sairaalaystävät säilyivät ja vertaistuki jatkui meidän kesken. Tähänkin päivään asti. Pikkuhiljaa raunioitunut sosiaalinen elämäni alkoi eheytyä. Pikkuhiljaa uskalsin päästää ihmisiä lähelle ja muodostui ystävyyssuhteita. Ja nyt mulla on kaikki niin, niin hyvin tämän asian kannalta. Siunattu olo.

Suhde urheiluun

ennen:

No tämä nyt on selvää. Anoreksiaa sairastaessani urheilu oli kaikista pakkomielteistä pakkomielteisin pakko, kaikkea muuta kuin tervettä. Jos joku meni päin seinää, niin ei muuta kuin lenkille. Ihan hyvä ahdistuksenhallintakeino normi tapauksessa, mutta kun ahdistuksen aiheuttaa esimerkiksi yksi ylimääräinen omena päivässä, niin… Urheilu oli väline hallita ahdistusta. Ahdistusta, jonka kohdistin ruokaan ja syömiseen, kehoon ja ulkonäköön. Ja sen ahdistuksen takana oli tietenkin jotain ihan muuta kuin ruoka ja keho. Mä vaan kohdistin sen vääriin, edellä mainittuihin asioihin. Lyhyesti sanottuna: urheilin ihan liikaa, ihan väärällä tavalla, ihan väärillä motiiveilla.

jälkeen:

Sairaalassa hoitojaksoni alussa mun liikuminen oli tasoa _en saanut keinua edes keinutuolissa_. Salaa jumppaaminen oli se juttu, mutta sekin estettiin 24/7 valvonnalla. Sydän oli heikko ja pulssi matala. Ja mieli hyvin hyvin sairas. Vähitellen, kehon vahvistuessa sain enemmän vapauksia: sain mennä ulos hoitajan kanssa istuskelemaan, ja seuraavalla viikolla jo 10 minuuttia kävelemään. Kuukausien päästä sain luvan mennä yksin. Kotiutuessani mukana tuli tarkat fysioterapeutin ohjeet ja tukikäynnit jatkuivat. Todella hitaasti, mutta myös todella varmasti aloin rakentamaan kuntoani uudelleen. Rakastuin juoksemiseen täysin uudella tavalla kun energiatasot oli ihan erilaiset. Noudatin tarkasti saamiani ohjeita ja halusin että urheilu oikeasti tukee terveyttä. 2 vuotta kotiutumiseni jälkeen juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Tänä päivänä, urheilu todella on mulle ilon ja tasapainon lähde. Seuraan oloani ja pidän huolen siitä että urheilu tuntuu oikeanlaiselta ja hyvältä. Joskus treenaan todella kovaa, joskus menee viikkoja kevyemmällä treenillä. On aikoja toki, kun joudun tarkkailemaan motiivejani tiukemmin ja olemaan raa’asti rehellinen itselleni. Joskus sinne lenkille vie ahdistus: joskus se ahdistus koskee omaa kehoa, joskus taas jotain ihan eri elämän aluetta. Pääasia ahdisuneena urheilussa on mielestäni se, että tiedät mitä lähdet purkamaan. Jos ahdistus on epämääräistä, kannattaa ensin selvittää sen syyt. Tuntematonta ja näkymätöntä mörköä on turha juosta pakoon.

Suhde kehoon

ennen:

Tyytymättömyyttä, armottomuutta ja vääristyneisyyttä. Mulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä mun kehoon. En oikein tunnistanut eri tuntemuksia kehossani, ja kaikki siinä vaan tuntui väärältä. En osannut kuunnella kehoani enkä ymmärtänyt syy-seuraus suhteita: miten liikunta ja ruoka vaikuttaa mun kehoon ja oloon, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Pidin itseäni todella isona ja kaikki huomio kiinnittyi pieniinkin epäkohtiin. Kun tarpeeksi paljon keskittyy pieniin epäkohtiin, niistä tuleekin yhtäkkiä ihan jättimäisiä.

jälkeen:

Mun toipuminen tapahtui niin hillitysti ja hyvällä tavalla kontrolloidusti, että ehdin huomata erot mun kehossa ja mielentilassa ja tutkia niitä. Hyi, kuinka mua aluksi ahdistikaan painon nousu. Sitä ahdistuksen määrää ei sanoin voi edes ilmaista. Pitkään aliravittu keho oli hämillään kun yhtäkkiä se saikin ravintoa. Hiljalleen keho tottui säännölliseen ruokaan, ja mieli puolestaan tottui kehon muutoksiin. Ei ollut todellakaan helppoa, ja vaikein vaihe olikin juuri tuo, kun normaalipainoon yritettiin päästä. Kun kiltisti kuitenkin noudatin ateriasuunnitelmaa ja kaikesta ahdistuksesta, epäonnistumisista ja monista takaiskuista huolimatta jatkoin toipumiseen vievällä tiellä, niin balanssi löytyi. Ymmärsin siihen asti pimennossa olleita syy-seuraus suhteita. Miten mieli reagoi ruokaan, mitein keho reagoi ruokaan, miten keho reagoi mielentilaan, miten mielentila reagoi kehon tilaan… Ja näiden nojalla tänä päivänä kuuntelen kehoani ja pyrin antamaan sille tarvitsemansa: liikuntaa, lepoa, hyvää ja tasapainoista ravintoa, superfoodit ja irtokarkit mukaan lukien.

Suhde ruokaan

ennen:

Yksi sana tulee mieleen heti: vihollinen. Nautinnosta ei tietoakaan, tai jos vahingossa satuin nauttimaan jostain syömästäni asiasta, niin itsesyytös vyöry päälle. Toki tähänkin asti jouduin pikkuhiljaa. Aluksi mielsin vain tietyt ruoat pahaksi. Herkut sai jäädä ja hiilarit, ja rasvat. Kieltolista piteni kunnes söin pelkästään tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Kaikki muu ahdisti, ja pian pelkkä raaka-ruokakin alkoi ahdistamaan. Eli pian kaikki, kaikki syöminen ahdisti. Ei tervettä suhtautumista lähimainkaan.

jälkeen:

Kyllä se kuulkaa niin on, että atria on oikeassa: hyvä ruoka, parempi mieli. 😀 Mä noudatin ravitsemusterapeutilta saamaani ateriasuunnitelmaa pitkään sairaalasta kotiuduttani. Se antoi hyvän ja vankan pohjan. Pikkuhiljaa uskalsin luopua desinmitoista ja vaihtaa esimerkiksi normi kauhaan, jonka jälkeen aloin uskomaan omaan oloon ja syödä oman nälän mukaan. Muistan kun ensimmäistä kertaa uskalsin vaihtaa välipalapatukan raakasuklaa patukkaan, mikä voitto se olikaan! Täsmäruokailu, ateriasuunnitelman ruokarytmi ja kokonaisuus säilyi, mutta opin joustamaan, enkä enää katsonut tarkkoja määriä. Opin nauttimaan ruoasta uudelleen kun aloin paranemaan. Nykyään ruoka on tietenkin myös polttoainetta mutta myös nautintoa. Treenin jälkeinen ateria, ystävän kanssa nautittu brunssi, mummon tekemä ruoka, piknik ison ruokakorin kanssa… En pysty enää kuvitellakaan olevani nauttimatta näistä. Olen tarkka siitä, että täsmäruokailu säilyy ja että ruokavalioni runko on kunnossa. Tykkään myös hifistellä terveellisillä ruoilla ja pyrin tekemään aina hyviä valintoja myös herkkujen suhteen. Tämä ei ole sairautta, tämä mun arvojen mukaista. Joskus mulle on myös täysin ok ostaa 500g irtokarkkeja tai syödä jäätelöpurkki yksin. Kyse on tasapainosta, kohtuudesta puolin ja toisin.

Perhesuhteet

ennen:

Syömishäriö todellakin koetteli koko perhettä. En sano että mun suhde perheenjäseniin kärsi perimmäiltään, mutta syömishäiriö toi mukanaan valehtelun, ärtyneisyyden, salailun, ja sen että torjuin kaikki ketkä halusivat auttaa. Auttaminen merkitsi mulle syömistä, joten en halunnut päästää ketään sellaista lähelle joka halusi auttaa: enhän mä halunnut syödä. Kuvitelkaa alkoholisti jolta halutaan estää juominen. Ei mitään eroa. Samanlainen mä olin kun joku yritti saada mua syömään. Eli eristäytymistä, välttelyä, kiukkua. Tätä se oli mun osalta.

jälkeen:

Vastuu mun hoitamisesta siirtyi sairaalalle kun jouduin osastohoitoon. Perhe sai taas olla perhe eikä hoitohenkilökunta. Helpotus sinänsä mullekin, mutta varmasti perheelle myös. Sisarukset sai olla sisaruksia ja vanhemmat vanhempia. Rakastavia ja välittäviä. Kotona ollessani omasta itsestäni huolehtiminen oli noin 4v tasolla, kun ajatellaan pelkkää ruokailua. Kun opin ottamaan hiljalleen taas vastuun itselleni omasta elämästäni, alkoi suhde perheenjäseniin eheytyä: huoli väistyi ja palaset loksahteli paikoilleen.

Suhde tulevaisuuteen

ennen:

Sairastaessani en kovin pitkälle tulevaisuuteen uskaltanut edes miettiä. Kunhan selvisin yhdestä päivästä. Olin jo vähän luopunutkin tulevaisuuden unelmista: lääkärin ammatti, matkustelu, oma koti… esimerkiksi harva syömishäiriötä vierastava tulee ajatelleeksi että kaikki anoreksian sariastaneet eivät voi pitää itsestäänselvyytenä että heistä voi tulla äitejä. Se on karu sairaus, joka kilojen lisäksi vie ihmiseltä niin paljon muuta. NIIN PALJON.

jälkeen:

En leuhki sillä että sanon että oon parantunut täydellisesti. Niin kuitenkin koen tapahtuneen. Sain mun haaveet takaisin, ja sain myös rohkeutta mennä niitä kohti ja voimavaroja, sekä psyykkisiä että fyysisiä niiden toteuttamiseen. Sain mun elämän takaisin: menneen, nykyisen ja tulevan elämän.

Itsetunto ja itsetuntemus

ennen:

Niin no, eipä tässä kai selittelemistä, molemmat oli miinuksen puolella. Ei lisättävää tähän väliin. 😀

jälkeen:

Ensin hoidon myötä syntyi itsetuntemus. Hoitojakson, keskustelujen ja terapian kautta opin tuntemaan itseäni: mun omaa persoonaa, omia ajatusmalleja, omaa tempperamenttia. Ymmärsin uudella tavalla monia toimintatapojani ja huomasin kuinka paljon syömishäiriö oli muuttanut mun persoonaa. Kun anoreksia väistyi, mun oma persoona alkoi nostaa päätään. Ensimmäistä kertaa sain kontaktin itseeni, siihen kuka oon. Sen jälkeen kun tutustuin itseeni, alkoi itsetuntokin kehittymään miinuksesta plussan puolelle. Se oli pitkä ja kivinen tie mutta en koe itsetunnossani olevan tällä hetkellä erityisesti ongelmia. Toki itsetunto on laaja käsite, ja joissain osa-alueissa mulla on omat epävarmuuteni. Mutta kaikilla on. Se on normaalia, se on tervettä. Ja niitä voi kehittää.

Tällainen pitkä pitkä teksti tänään. Onneksi olkoon jos jaksoitte lukea! 😀 Varmasti kesti pitempään lukea tämä kuin katsoa kuvakollaasi vilaukselta, mutta monen kollaasin takana on varmasti tämänkaltainen tarina.

xx anna

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *