First words
Mistä kaikki lähti?
Tämä on kysymys joka yleensä tulee aina esille syömishäiriöön liittyvässä keskustelussa. Multa on kysytty tätä varmasti kymmeniä kertoja, mutta ikinä en oo konkreettista asiaa pystynyt nimeämään. Mitään radikaalia ei tapahtunut. En herännyt yhtenäkään päivänä päättäen laihduttaa. Kukaan ei haukkunut mua tai arvostellut ulkonäköäni. Alussa en edes ymmärtänyt sairastavani syömishäitiötä. Kaikki kehittyi hiljalleen.
Näen asian niin, että syntymästäni asti keräsin kaikki vaikeat ja kipeät asiat kuvitteelliseen reppuun kannettavaksi. Kaikille tulee niitä vaikeita ja kipeitä asioita eteen. Asiat vaan joko käsitellään heti, eikä ne jää vaivaamaan taakaksi. Ne voi myös potkia sängyn alle piiloon, josta ne paljastuu ajan myötä. Itse keräsin niitä tiedostamattani siihen kuvitteelliseen reppuun jota kannoin mukanani. Olin kai niin pieni, etten osannut tehdä vaikeille asioille ja tunteille muuta kuin laittaa pois näkyvistä siihen reppuun. Siitä taisi tulla tapa, ja repun paino kasvoi kasvamistaan, vähitellen. Niin vähitellen ja salakavalasti, etten tuntenut selkeää eroa siitä että missä vaiheessa paha olo ja ahdistus oli astunut mun elämään. Kun kerta olin jo pienenä alkanut kerätä asioita kyseiseen reppuun, tavallaan kasvoin siihen pahaan oloon. Siihen tottui. Ahdistunut olotila oli se normaali olotila.
Ihmisen voimavarat on rajalliset. Teinivuosien alussa aloin oirehtimaan anoreksian oireita. Osa teistä ehkä tietääkin, millainen valhe anoreksiassa ja suurimmassa osassa syömishäiriöistä on kyseessä. Sairastuvasta tuntuu, että saisi olon paranemaan jos laihtuisi. Olo kevenisi niin henkisesti kuin fyysisesti. Ongelmat lähtisivät kilojen mukana. Anoreksian alku on näiden valheiden uskominen. Sen sijaan että syömishäiriöön sairastuva ottaisi painavasta repusta ne sisintä raastavat asiat käsiteltäväksi, jättää hän repun sellaisekseen ja vähentää oman kehon painoa. Antaa niiden kerättyjen asioiden muhia piilossa siellä repussa, sillä niiden esille ottaminen ja uudelleen näkeminen tuottaisi vain lisää tuskaa.
Harmillinen ja se harhaanjohtava tekijä tässä on se, että sairastunut ei aina edes tiedosta kantavansa sitä reppua, joten ainoaksi keventäväksi vaihtoehdoksi nähdään tosiaan se laihduttaminen. Tähän ansaan mäkin astuin, ja siitä lähti syömishäiriön oravanpyörä. Jokainen menetetty kilo, jokainen huomautus laihtumisesta, jokainen isoksi jäänyt vaatekappale tuotti sairasta mielihyvää. Aina hetkeksi. Sitten ei oltukaan tyytyväisiä. Ei vielä silloinkaan kun havahduin että mua kannetaan ambulanssiin tai kun makasin sairaalassa tajunnan menettämisen rajamailla. Ei, tyytyväsyyttä ei anoreksiassa ole päiviä tai viikkoja pidempään. Tarve laihduttaa oli sairaalassa maatessa jopa vain suurempi kuin syömishäiriön alussa. Uskoin sen valheen joka kerta, että musta tulee tyytyväinen jos vielä vähän laihdun. Uskoin sen niin monta kertaa että päädyin siihen että vastuu mun elämästä olikin yhtäkkiä sairaalan henkilökunnalla.
Silloin kun ei oma elämäkään ole sinänsä omissa käsissä, voi kai sanoa että muuta ei voi kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Pöydän putsaamiseen mulla meni sairaalassa kuukausia, ja vielä risat päälle kotona. Tuli kuitenkin se hetki kun annoin Jumalan ottaa ohjat: putsata sen pöydän mun puolesta. Annoin Jumalan ottaa sen painavan repun pois mun selästä. Siitä asti oon elänyt ilman reppua, ilman niitä taakkoja jotka eivät olleet edes mun kannettavaksi tarkoitettuja. Hassua, miten ainoa asia mitä tein oli se, että annoin Jumalan auttaa ja ottaa tuskan pois, antauduin. Siitä se elämä sitten lähti!
Oon saanut jo kolme vuotta nauttia terveydestä ja vapaudesta. Oon saanut jo kolme vuotta oppia mitä elämä on, normaali elämä, ylä- ja alamäet mukaan lukien. Mä haluan että mahdollisimman moni saa kokea saman täydellisen vapauden ja saisi nauttia elämästä niin kuin mäkin nautin tänä päivänä.
En tule kirjoittamaan pelkästään syömishäiriöstä, mutta sen kanssa kamppailevat ovat mun sydämenasia ja siten tahdon olla heille tukena tekstieni kautta, vaikkei kaikki tekstit nimenomaan syömishäiriötä koskisikaan. Jos pieni vilaus mun elämästä ilman syömishäiriötä antaa toivoa yhdellekin siellä ruudun toisella puolella, uskoa siihen että asiat voivat olla paremmin ja että elämä voi olla kivaa, niin tämä blogi oli jo perustamisen arvoinen.
xx anna
