Olemisen sietämätön keveys

Äitiyslomani ensimmäinen maanantai. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, olen tämän viikon virallisesti vuosilomalla ja viralliseen äitiyslomaan on vielä viikko. Englannissa ei ole pakko jäädä äitiyslomalle ennen vauvan tuloa – periaatteessa äitiyslomasi alkaa virallisesti vauvan syntymää seuraavana päivänä mikäli et ole sitä etukäteen pyytänyt aloittamaan. Vielä viikko sitten maanantaina olin sitä mieltä että ilman pakottavaa vuosilomaviikkoa olisin edelleen jatkanut mielelläni työskentelyä. Kuitenkin koko viime viikon minua alkoi vaivaamaan öinen heräily jonka jälkeen en enää saanut unta alkoi painamaan työskentelymotivaatiota hiukan alemmas. Epäilen hormonien olleen asialla mutta myös töissä oli lievästi stressaava viikko ja jouduin toteamaan että ehkä minun oli aika irroittaa. Tosin tänä aamuna kirjauduin vielä työkoneelle hoitamaan pienen työasian ihan pikaisesti. Jos jotain voin sanoa puolustuksekseni on se että meidän HR puoli on hoitanut asiani todella hitaasti eikä heillä ollut vielä tiedossa äitiyslomani sijaista. Tämä on omiaan aiheuttamaan minussa syyllisyyttä omasta äitiyslomastani vaikkei pitäisi.

Olen viihtynyt nykyisessä työssäni todella hyvin. Lisäksi pomoni ovat molemmat todella mahtavia tyyppejä ja tiimini on hitsautunut pandemia aikana todella hyvin yhteen. Ennen pandemiaa olimme käytännössä yhteyksissä harvakseltaan sillä tiimimme on hajautettu moneen toimipaikkaan mutta pandemian aikana jokapäiväiset teams-tapaamiset jossa olemme lähtökohtaisesti vain hölötelleet, tiimi-illat etänä jossa olemme mm. kokkailleet ja maalailleet, ovat tuoneet meitä lähemmäs toisiamme enemmän kuin koskaan. Ja minusta tuntuu todella pahalta jättää tämä tiimi edes vuodeksi. Ehkä tämän aavistellen pomoni toivotti minut tervetulleeksi milloin vain liittymään perjantain epävirallisille teams-etkoille.

Lauantaina tuli täyteen  raskauden 38 viikko. Eli näillä näkymin minun pitäisi yrittää nauttia näistä muutamasta viimeisestä viikosta täysin rinnoin ja nukkua niin paljon kuin vain pystyn. Mutta minä herään aivan liian aikaisin enkä saa jatkettua uniani – ehkä tämä vielä tästä muuttuu kunhan päiviä kuluu. Muuten olen voinut koko raskausajan erittäin hyvin ja edelleen pystyn liikkumaan suhteellisen kivuttomasti. Tälle viikolle olen siis sopinut jopa kahdet puistotreffit rajoitusten suosimissa rajoissa. Toivon todella että hallituksen antaman aikarajat pitävät paikkaansa.. Pääministeri lupaili että maaliskuun loppuun saamme jo nähdä kotitalouden ulkopuolisia ihmisiä ulkosalla ja huhtikuussa avautuu terassit ja vaatekaupat. Ehkä siihen mennessä vauvan kanssa uskaltautuu jo hiukan hengailemaan julkisilla paikoilla turvavälit huomioiden. Kovasti haluaisin myös lapsen nimeämistä juhlistaa läheisien kanssa, tämä onnistunee hyvien säiden vallitessa puistossa. On siis jotain mitä odottaa vauvan lisäksi.

Kätilöä näin viime keskiviikkona ja kaikki näyttää olevan niinkuin pitääkin eli vauva on pysynyt pää alaspäin – seuraava onkin sitten toivon mukaan viimeinen käynti. Työkaverit minä mukaan lukien pistimme pystyyn vedon milloin ja minkä kokoisena poika syntyy. Epäilin itse 40+2 ja neljän kilon painoa, tuntuu että vauva on vielä oikein mielellään hengailemassa koska en ole tuntenut mahan vielä painuneen eikä liikkuminenkaan vielä tuota tuskaa.

Synnytys alkaa hiukan jännittää mutta olen asian jotenkin työntänyt syrjään. Ehkä käsittelen sitä vähän myöhemmin. Tilasin kolme mielenkiintoista kirjaa joista yksi oli kätilöiden kokemuksia käsittelevä kirja joten tämä ehkä auttanee asian henkisessä valmistautumisessa. En ole kuitenkaan kiinnostunut lukemaan synnytyskirjallisuutta itsessään.

Syy miksi olisin mielelläni jatkanut töiden tekoa on osaksi tämä lockdown. Koska tämä on jatkunut jo hyvinkin pitkään, tuntuu että kaikki asiat mitä voisin hoitaa olen jo ehtinyt hoitaa kuntoon kauan ennen. Olenkin aloittanut pienen virkkausprojektin joka on ollut kiva lisä iltoihin. Toki tylsyydestä valittaminen tuntuu vähän hassulta sillä tiedän että muutaman kuukauden päästä saatan silloin tällöin muistella kaiholla sitä aikaa kun sain vain löhötä ja nauttia olemisesta. Haaveilen päivästä jolloin pääsen uimaan. Oloni alkaa olla luokkaa manaatti ja viime kerrasta on jo useampi kuukausi. Ehkä sitten kesällä.

Mieheni työt ovat kätevästi limitetty kolmen, maksimissaan neljän päivän vuoroihin jonka jälkeen hänellä on kolme päivää vapaata. Toivon tämän luonnistuvan hyvin vauvan kanssa, ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu mieluisammalta kuin perinteinen maanantaista perjantaihin työviikko. Koska mieheni aloitti työt vastikään hän ei valitettavasti tule saamaan ollenkaan isyyslomaa. Mutta toisaalta vuorojen vaihtaminen tuntuu olevan suhteellisen helppoa. Edelleen koska epäilen tämän raskauden menevän viikoille 40+ olemme jo alustavasti ottaneet sille viikolle mahdollisimman paljon vapaata. Tiedän että vauvat harvemmin tottelevat kalenteria mutta ehkä poikamme tulee isäänsä tässä asiassa ja asiat pitäisi mielellään olla etukäten sovittu ja järjestyksessä kun taas mikäli hän tulee enemmän äitiinsä ei hän niinkään välitä etukäteen tehtävistä suunnitelmista vaan enemmän sen päivän fiiliksistä.

Kaiken kaikkiaan olen äitiyslomasta hyvin onnellinen mutta ei se silti estänyt tuntemasta asiasta ristiriitaisia tunteita. Kaikki raskauteen liittyvä on tuntunut edelleen nopeasti ja ilman ongelmia että jostain syystä mieleeni hiipii ajatus ettei tämän kuulu olla näin helppoa. Pyrin kuitenkin karistaman nämä ajatukset nopeasti ja keskittymään hormonien tuomaan onnellisuuspöhnään. Onnellisuuspöhnään riittää kun katselee niitä aivan liian söpöjä pieniä vauvanvaatteita, pomoni kutoma asu ei suinkaan ole ainoa suloinen asu. Ehkä sivuan tätä seuraavassa kirjoituksessani ja avaan mitä kaikkea olemme vauvalle hankkineet tai saaneet.