Donald Duck Moments

IMG_2358.JPG

 

Mulla on ihan tajuttoman huono tuuri. Siis oikeasti. Oon kyllä aina välillä varsinainen Aku Ankka.

Täällä Hollannissa yliopistovuosi alkaa TOP WEEKillä, joka tarkoittaa käytännössä viiden päivän armotonta ryyppäämistä ja erinäköisiä aktiiviteettejä. Siinä missä muut pelkää darraa, mun pahin pelko on sama kuin fuksiaisissa:  tapaturma, jonka seurauksena en voi kävellä.

Nähtävästi historia toistaa itseään, kandivaiheen fuksiviikolla mä tipuin ihmispyramidin huipulta ja mulla meni vasemman polven ristisiteet ja polvikierrukka paskaksi. Nyt mulla on oikean jalan reisilihas venähtänyt tai jotain vastaavaa.

Hollannin ensiapu ei ollut mitään huippuluokkaa. Mua hoiti n. 50-60 v. nainen, joka ei osannut sanaakaan englantia ja yritti hieroa ja väännellä mun jalkaa ja hoki koko ajan vaan ”Weet je paracetamol? Wil je paracetamol?

Onneksi pääsin eilen kotiin (iso kiitos Vilille) ja kotona onnistun pomppimaan yhdellä jalalla alakerran ja yläkerran väliä. Toivottavasti tää vaan paranisi jo ensi viikoksi, koska haluisin kovasti päästä a. luennoille b. mun pankkitapaamiseen c. urheilemaan.

En nyt tietenkään oo kuolemassa tai mitään niin tuntuu typerältä valittaa, mutta tottakai mua ärsyttää, koska on niin avuton olo ja en tykkää olla riippuvainen muista ihmisistä ja se tunne kun yhtäkkiä et pääse kotiovea pidemmälle omin avuin on ihan perseestä. Ehkä mun suomalaisgeenit pukkaa ulos tosipaikan tullen? Sisu peliin. Haluun pärjätä yksin ja tehdä asiat itse. Ehkä mun täytyy taas muistuttaa itseäni että no man is an island.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *