Istun kahvilassa ja katselen ympärillä olevia ihmisiä. Vanha pariskunta, joka näyttää todella rakastuneelta. Äänekäs neljän hengen kaveriporukka, joka nauraa viereisessä pöydässä. Komea mies, jonka luo saapuukin kaunis tyttö. Mä olen ainut, joka istuu yksin. Se on nykyään ihan okei, mutta vielä vuosi sitten olisin mieluummin jäänyt kotiin kuin mennyt yksin kahville. Vielä vuosi sitten pelkäsin yksinäisyyttä yli kaiken.

Mä en osaa sanoa, milloin tajusin ensimmäistä kertaa kärsiväni monofobiasta – yksinäisyyden pelosta. Vielä vuosi sitten mä tunsin olevani yksinäinen, vaikken ollutkaan yksin. Aina parisuhteessakin mä olen tuntenut välillä ihan hirveää yksinäisyyttä.

Muistan, että pahin oireilu alkoi, kun muutin omaan kotiin helmikuussa 2012. Mun silloinen poikaystävä oli juuri aloittanut armeijan toisessa kaupungissa ja mä olin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Mä muistan pelänneeni kaikkia pieniäkin ääniä, joita vanhoissa taloissa kuuluu. Usein illat ahdisti ja piti aina sopia jotain menoa, jotten ajattelisi jatkuvasti sitä, kuinka yksinäinen  loppupeleissä olinkaan. Suurin ahdistus kuitenkin iski silloin, kun muilla oli kiire ja mun oli oltava yksin kotona. Yksinäisyyden pelkoon liittyi myös pimeän pelko ja mä jopa nukuin puisen vaatekepin kanssa, jotta mua ei ahdistaisi ja pelottaisi niin paljon. Jos mun poikaystävä joutui olemaan viikonlopun kiinni armeijassa, mä menin lähes poikkeuksetta vanhemmille yöksi, sillä en kestänyt olla itseni kanssa kahdestaan.

Nykyään mä olen oppinut käsittelemään yksinäisyyttä. Loppupeleissä yksinäisyys on vain tunne ja jokainen tuntee toisinaan olevansa yksinäisiä. Nykyään koenkin usein viihtyväni yksin.

Silti toisinaan mä tunnen olevani yksinäinen, sillä kaikki mun rakkaimmat asuvat eri maissa mun kanssa ja eivät ole aina puhelinlinjojen päässä. Mutta se on ihan okei, sillä enää mä en kuvittele kuolevani yksinäisyyteen.