”Miksi sä oot sinkku, kun sä oot noin nätti, fiksu ja kiva?” kysyi mun tinder match multa viime viikolla. Mä en jotenkin osannut ottaa tota kommenttia kohteliaisuutena, vaikka sitä kyseinen mies varmaan kommentillaan ajoi takaa. Tuollainen sinkkujen vähättely on etovaa. Ihan kuin kaikki parisuhteessa elävät olisivat jotenkin onnistuneempia ihmisiä! Mulle on itsestäänselvää, että olen sinkku, koska en ole löytänyt ketään, kuka täydentäisi mun elämää niin etten haluaisi elää enää yksin. Mua usein ihmetyttää, miten ihmisille sana sinkku on ikään kuin kirosana.

 Jokainen meistä voi löytää rinnalleen jonkun ihan silmänräpäyksessä. Tunnen monia, jotka paitsi rupeavat parisuhteeseen, koska eivät uskalla olla yksin, myös monia, jotka jäävät samasta syystä huonoon parisuhteeseen. Mulle se ei riitä, että rinnalla on joku ihan kiva. Mä en halua tyytyä. Miksi haluaisinkaan, sillä yksinkin on hyvä olla? Juuri eilen totesin kavereille, että yleensä nauran vatsa kippurassa omille jutuilleni. Se on sitä tervettä itserakkautta, kun omat vitsit on omasta mielestä muiden vitsejä parempia. Ehkä mä etsin sellaista miestä, joka saa mut kunnolla nauramaan? Paitsi että oon nirso, mun elämäntilanne on todella vaikea. Koko viime vuoden elin epätietoisuudessa siitä, mistä löytäisin itseni tänä syksynä. Hollanti ei silloin kuulunut edes vaihtoehtoihin! Ensi vuonna luultavasti löydän itseni Helsingistä, mutta jos en työkieleni takia saakaan Suomesta töitä, voi olla, että on suunta ihan eri. Musta olisi epäreilua vaatia joltain toiselta niin suurta uhrausta, että seuraisi mua ympäri Eurooppaa, kun en itsekään tiedä minne mennä. Mun mielestä koko ajattelumalli on ihan vinksahtanut, jos vielä 2017-luvulla pitää perustella miksi on yhä 25-vuotiaana sinkku. Ehkä mä alan tästä eteenpäin kysellä varatuilta, miksi he ovat parisuhteessa.